Aloitin kirjoittaa blogia ja ehdin saada ehkä juuri neljä tekstiä valmiiksi, kun meidän elämää kohtasi suuret uutiset. En halunnut kirjoittaa asiasta sosiaaliseen mediaan, enkä halua varmaan vieläkään, mutta mikäli aion joskus jatkaa tätä harrastustani on tästä asiasta päästävä eteenpäin. Tästä on jo 7,5kk, apua! Tiedän ajan niin tarkkaan, koska kaiken kaikkiaan 9kk pitäisi kokonaisuudessaan odottaa.
Pienen prinsessan tulisi suunnitellusti tulla mullistamaan maailmamme heinäkuun alkupuolella.
Mikäli yhtään tätä pientä energiapakkausta tunnen, hän tulee tähän maailmaan juuri omalla ajallaan ja voi hyvinkin olla pikku prinssi.
Kyllä on joutunut muutamat ajatukset käymään läpi tämän prosessin aikana, eikä kyyneliltäkään ole säästytty.
Mietimme mieheni kanssa, kuinka elämämme on hyvää juuri sellaisenaan kun se silloin viime kesänä oli, mutta että jotain sitä elämäänsä kuitenkin kaipaa (emme kuitenkaan mitään tyhjiötä ole lapsella täyttämässä). Tai sanotaan niin, että olimme todella tyytyväisiä vakitöihimme, seurakuntakuvioihin ja ystäviimme, mutta pelkästään ne asiat ja kaksisteen eläminen ei tehnyt meitä täysin onnellisiksi. Nyt saamme vahvistusta tähän pieneen perheeseen.
Muistan äitini sanat, kun joskus teini-ikäisenä tai ehkä uudestaan vanhempanakin tuskailin, että minusta on unohtunut se äitigeeni. En ole koskaan kokenut mitään vauvakuumetta tai ajatellut itseäni äitityyppinä tai itseasiassa edes haaveillut koko asiasta. Äitini tyynnytteli minua, että siinä ei ole mitään väärää, vaan kun aika on oikea se vaan ns. kuuluu elämään. Olet rakastamasi miehen kanssa ja tietyn ajan jälkeen haluatte yhdessä perustaa perheen. Ja niin se juuri menikin.
En ole vieläkään mikään äiti-ihminen, vaan olen juuri se joka olen aina ollut. Olen saanut parhaan mahdollisen aviomiehen, enkä voisi kuvitella ketään parempaa lapseni isäksi.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti