Kivempia asioita

Monesti sanotaan, että blogeissa ihmiset haluaa vai näyttää siloiteltua pintaa sekä sitä mikä on kaunista ja hienoa. Huomaan, että kyllä niistä vaikeista asioista on vaikeampi kirjoittaa. Tai päivinä kun tekisi mieli vaan itkeä ja soittaa joku tuomaan Yak&Yetiä, ei tule mieleen kirjoittaa yhtään mitään. Tai jos tulee, tekstit olisivat vain täynnä sanoja paska paska paska paska paska :D  Aionkin käyttää tässä postauksessa kuvia hetkistä, jotka on olleet minulle niitä onnellisuuspisaroita.

En yleensä tykkää suklaaleivonnaisista, mutta tämä appelsiininen suklaaunelma viime solussa oli about koko viikon kohokohta. Namm!! 

Meillä on ollut syksylle tiedossa kaksi yökeikkaa, jolloin Aki joutuu olemaan pois. Meidän pikkutirri on vielä niin pieni, että olen kaivannut apuja aina näihin väleihin. No nyt olen sellaiset kaksi viikkoa soittanut ja viestittänyt about koko puhelinluetteloani läpi kysellen kaikilta mahdollisilta ja yrittäen keksiä virkistävää mutta ei taakoittavaa toimintaa viikonlopulle, melkein jo naapurin Eskoltakin :D.  Mun luotot, äiti ja sisko kun eivät kumpikaan päässeet apuihin. No ystävilläni tietenkin on omat menot ja velvoitteet, enkä sano että kukaan haluaisi ilkeyttän minulta apuaan evätä. Tämä on vain niin hassu tilanne, kun asutaan kaukana koko perheestä, ja pienen uuden ihmisen kanssa joutuu väistämättä tilanteisiin että on pyydettävä apua. Äitiltä uskaltaa pyytääkkin, vaikka tiedossa olisi vähän valvomistakin, mutta jo ystävän yöksi pyytäminen onkin vähän vaikeampaa. Jotenkin sitä on niin korkealla mielessä, että ei halua ketään taakottaa tai vaivata.

Jokapäiväinen päiväuneni kohde- kookoscapuccino

Arvostan jokaista ystävääni. Olen jokaisesta äärimmäisen onnellinen.
Yksi ystävistäni sai tänään minut kyyneliin. Minun ei tarvinnut sanoa, kuin että nyt taitaa olla se hetki kun pitäisi pyytää apua. Ja kaikki mitä olin yrittänyt järjestää hoitui. On äärimmäisen mahtavaa, kun on ystävä kenelle voi sanoa ihan yksinkertaisuudessaan että auta. Hän ottaa ohjat käsiin ja ymmärtää tässä tilanteesa tarvitsemani avun.

Se on aika haastavaa, auttaa ja ottaa vastaan apua. Oon miettinyt, että onko mua vaikea auttaa. Mulle monesti sanotaan, että näytän niin kykenevältä. Mikä omaan korvaan on aivan outoa puhetta :D. Ja samaan aikaan huomaan, että mun on tosi vaikea sanoa tarkasti miten mua voi auttaa. Mä jotenkin ajattelen sen niin, että jos pyydän että voisitko tulla nukkumaan meidän sohvalle täksi yöksi ja jos toinen ei sitä haluakkaan niin siitä on tosi vaikea kieltäytyä. Ja mieluummin sitten kärsin kun kysyn. Mikä tietenkin on maailman idiooteinta. Tämä kun on niin uusi elämäntilanne, että sitä itsekin arpoo jokaisessa hetkessä että mikähän tässä tilanteessa auttaisi.

Minun silmäteräni Helsinki-lomalla nauttimassa hotellilakanoista.

Tämän balanssin löytäminen onkin sitten seuraava opettelun kohde. En todella tiedä opinko koskaan.

Apua tarvii, apua pitää osata pyytää, apua haluaa antaa, ja liialllisesta ylpeydestä kärsii kuitenkin vain itse. Huomaa, että suurinta apua meille on, kun pääsee valmiiseen pöytään tai kun olen yksin että joku nukkuu meillä henkisenä tukena. Yllättävän pieniin asiohin se sitten kulminoituukin.
Olen niin todella kiitollinen niistä kaikista rakkauden teoista, mitä ollaan saatu kokea viimeisten neljän kuukauden aikana. Oltiin tultu juuri sairaalasta, ja kaksi ystävääni tuli kylään sellasten ruokahössötysten kanssa että oksat pois :D Pyykit viikattiin ja laitettiin kaappiin ja tiskikone tyhjennettiin ja mä vaan istuin kahvikuppi kädessä sohvalla. Siinä sai meikäpoika opetella nauttiin ja ottaan vastaan.  Tai kun Linnea täytti 1kk, olimme viettämässä kesäpäivää häissä ja illalla palasimme kotiin ja ovenkahvassa roikkui Linnealle synttärilahja ja meille aikuisille Arnoldsin Donitsit. Muistan tuonkin niin elävästi, koska itku pääsi kun silloin alkoi tuntumaan että hei me selvitään tästä. Voisin koko postauksen kirjoittaa täyteen kaikkia tällaisia tekoja mistä ollaan saatu rikastua, niin paljon rakkautta on ympärillämme. (Äitini leipoi mulle korvapuusteja pakkaseen vieraille tarjottavaksi, jotka söinkin itse NAMS!)

Kiitos siis teille, mun rakkaille, avusta ja olemassaolosta. Eihän me selvittäisi tästä yksin. Kukaan. Nimittäin elämästä. <3 br="">

Olen maailman rikkain

Olen köyhä kuin kirkon rotta, noin niinkun taloudellisesti, mutta siinä asiassa missä eniten arvostan varakkuutta olen äärimmäisen rikas. Nimittäin rakkaissa ihmisissä. 

 Niitä on elämässäni paljon. Enkä vaihtaisi heitä mihinkään. 

Meillä oli viikonloppuna sisarusviikonloppu, joka kulki whatsapryhmässä nimellä sairaansiistitpileet! Eli sain kaksi rakasta siskoani Poriin (kolmas yhtä rakas ei päässyt osallistumaan). Asumme perheeni kanssa kaikki eri paikkakunnilla, joten yhteinen aika on luxusta. Olen tästä veriperheestäni oikein onnellinen, mutta sen lisäksi olen saanut myös uusia sielunsiskojani täydentämään biologista ryhmärämäämme. 

Rakkaat ystäväni järjestivät minulle kesällä mahtavat babyshowerit ja siinä juhinnan ohessa biologiset sekä sielunsiskoni tutustuivat ja tajusimme kuinka samalla aaltopituudella olemme. No siitähän lähti sitten suunnittelu seuraaville bileille. Viikonloppuna sitten paljuiltiin ja syötiin HUH huolella yhdessä. 

On käsittämätöntä kuinka mahtava yhteys meillä on. Muistan kertoneeni, Poriin muuttaessa näistä sielunsiskoistani, että kuinka voi näin nopeasti tutustua ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Silloinen kaverini sitä epäilikin. Mutta kolme vuotta olemme saaneet viettää aikaa yhdessä, nauraa niiin että puntissa lorisee ja itketty pois murheita. 

Yhdistettynä sitten tämä koko poppoo niin olihan se mahtavaa. Vaikkakin lapsellani oli ekaa kertaa hieman lämpöä, josta tietenkin olin huolissani, oli niiiiin mukavaa. Mutta itseasiassa tajusin tämän, että  oikeiden ystävien kanssa ei tarvitse pinnistää hymyä ja olla että joo kaikki on tosi hyvin kun kaikkihan sen näki että mieltäni vaivasi tyttöni terveys. Ilta oli silti äärimmäisen virkistävä. Kiitos siitä vielä kaikille osapuolille <3 br="">

On niin tärkeää hengailla 'omien' ihmisten kanssa. Se ravitsee niin ruumista kuin sieluakin. Sunnutaina käytiin siskoni kanssa mun lempipaikassa. Nimittäin meren äärellä. Teen joka päivä surutyötä, jo ennakkoon, jos joudumme muuttamaan pois rannikolta :p

Mulle elämässä tärkeintä on ihmiset. Joskus loukkaanun ihmisistä, petyn ihmisiin, mutta todella usein voimaannun ihmisistä. Ilman ihmisiä olisin todella apaattinen. Joku juuri kysäisi, että no oletkos saanut ajan kulumaan tai päässyt pois kotoa. Rupesin oikein miettimään, että pitäisi joskus ihan ehkä avata että mitä meillä viikon aikana oikein tapahtuu. Todella paljon ihania ihmisiä on koko ajan läsnä elämässämme. Olen pois töistä nyt, mutta olen ennemminkin kokenut että nyt senkin ajan saan käyttää juuri siihen mihin haluan. Eli ystävien kanssa kahvitteluun :D. 

Tuleva viikko pitääkin sisällään parturia, hierontaa ja hotelliviikonloppua Helsingissä. Jee! En malta odottaa.

Odota vaan 2.

Voi että meinasin sohvalta tippua. Luin ihailemani Hanna G:n blogia, ja siellähän oli teksti melkein samalla otsikolla kuin minulla. Olin täysin tietämätön omaa tekstiä kirjoittaessani, että jo aiemmin oli julkaistu teksti samanlaisin tuntein höystettynä, mutta toki niin paljon taitavammin kirjoitettuna. Hän on niin mahtava ja ihana kirjoittaja, joka oli joutunut myös näiden ihanien 'tsemppikommenttien' kohteeksi esikoistaan odottaessa. Suosittelen kaikkia käymään lukaisemassa hänen tekstejään, niin ovat osuvia ja saavat aina hymyilemään.

Teksti, johon viittaan on luettavissa osoitteessa http://hannag.fi/?s=odota+vaan

Mulla meinasi itku päästä, kun hän kirjoitti että halusi aloittaa aivan erilaisen käytöksen mitä oli saanut osakseen. Alkaa mm. kertomaan uusille odottajille, kuinka lapsi voi nukkua yöt putkeen, syödä hyvin tai että elämästä voi jopa nauttia jne. Minä kun olen kamppailut asian kanssa, että uskaltaako onnestaan kertoa ääneen. Koska katetta en halua osakseni.

Puntaroitiin tuossa taannoin, että onko kateus aina negatiivistä. Luoko kateus aina negatiivisen pilven asianomaisten ylle.

Olen miettinyt, että oonko kauhean kova kun mietin, että onko kateus on vain tietynlaista mielen kehittymättömyyttä? Eikö kateellinen ihminen vain ole oppinut työkaluja pettymysten käsittelyyn, olemaan omasta elämästään tyytyväinen tai hyväksymään mahdollisuuksiensa rajallisuutta? Vai onko kuitenkin niin, että kaikki ovat jossain määrin kateellisia?

Kaikkihan haluaa aina jotain. Ihan sama kuinka rikas rakas ruma tai lahjakas olet, aina on jotain mitä puuttuu. Mutta onko haluaminen ja kateus eri asia?

Löysin tällaisen määrittelyn sanalle kateus. Kateus on mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on.


Jos kaikki ovat kateellisia, kukaan ei halua toiselle hyvää? No ei se kai niinkään ole?
Ehkä kateuttakin on eri tasoja. Tai toiset osaa kääntää sen motivaattoriksi ja toiset eivät.

Oli miten oli, meillä on oli aivan huikea viikonloppu. Koen olevani todella rikas omatessani mahtavia siskoja ja ystäviä. Näistä mm. koostui viime viikonlopun huikeus. Siitä lisää ensi postauksessa.

Tässä ja Nyt

Lähetin Akille aamulla viestin, että koen juuri nyt niin suurta onnellisuutta.

Pötkölteltiin rauhassa mun mini-ihmisen kanssa ja join aamukahvia auringonpaisteessa. Itkuhan siinä pääsi.

Meidän kämppä oli kuin hävityksen kauhu viikonlopun jäljiltä, olisi pitänyt pyykätä ja siivota ja ja ja ja ja.

Kuitenkin mä tunsin, että en tarvi yhtään mitään enempää. Kaikki keskeneräsyys, minussa ja asunnossa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on kuitenkin kakkossijalla elämässä.

Ääretön onnellisuus asuu nykyään mun sydämessä. Tässä istun keittiön saarekkeella ja kyyneleet valuu pitkin poskia.

En edes haluaisi kirjottaa tätä. Mutta väistämättä mieleen hiipii taka-alalle ajatus, että onko vääriin olla näin onnellinen? Mitäs jos joku toinen ei ole saanut samaa onnea. Pitäisikö tätä piilotella? Voinko antaa onnellisuudestani muillekin?

Haluan tästä onnellisuudesta nauttia, mutta pitääkö miettiä missä siitä jakaa? Pitää ns. kynttilää vakan alla. Miksi on olemassa se suomalainen sanonta, että kel onni on, se onnen kätkeköön?

Vietettiin eilen mahtavaa aikaa istumalla ystävien kanssa kahvilassa. Huomasin nauttivani suunnattomasti kiireettömyydestä. Oltiin pohjalle jo käyty syömässä hyvin, jonka vuoksi mihinkään ei ollut mikään pakottava tarve mennä. Istuttiin siinä tovi, ja mielessäni jo moneen kertaan ajattelin että noniin nyt voisi lähteä. Kuitenkin heti perään nousi ajatukset, että no mihin? Mihin tässä pitää lähteä tai mihin on kiire? Meillä oli tosi kivaa, sen vuoksi en ajatellut että pitäisi lähteä, vaan puhtaasta tottumuksesta. Oon niin tottunut jatkuvaan hyppimiseen ja aikataulutukseen. Aikataulutuksessa sinänsä ei ole mitään väärää, ja väitän että tämän taidon vuoksi pystymmekin aika paljon tekemään ja saamaan aikaan vaikkakin pieni elämänmullistaja meille on siunaantunutkin. Mutta kyllä tämä elämä on aivan jatkuvaa hyppäämistä. Sosiaalinen media päivittyy koko ajan ja ollaan nenä puhelimissa kiinni koko ajan tsekkaamassa mitä tapahtuu ja mistä jää paitsi jos ei joka viides sekunti olla painamassa refresh nappulaa. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että tuo lapseni mun ei ole mikään nukkuja päivisin. Kyllä arki vaan on aika hektistä, ihan vaikka vaan ei mitään juuri olisi ohjelmassakaan. Ja meillä kyllä aina on :D. Meidän perheet on ripoteltu ympäri Suomea, ja koko ajan on tunne, että jostain jää sivuun tai paitsi ja ulkopuolelle jos ei ole jossakin paikassa länsä. Joka paikassa ei voi kuitenkaan olla samaan aikaan.

Tämän vuoksi teki todella hyvää lähteä 'ajoissa' kaupungille, olla ilman sen suurempia velvoitteita tai paineita.

Aina sieltä takavasemmalta kuitenkin mieleen hiipii ajatus, että vitsit Aki olis nyt kotona ja mä pääsisin salille. Sitten kauhee morkkis kun ei maksimoi ajankäyttöä. On sellanenkin kaameeta elämää. Mulla on niin suorituskeskeinen elämän asenne, että monesti menen nukkumaan tyytyväisenä vain jos olen saanut tämän ja tämän tehtyä ja tietyt omat standardit on täyttyneet.

Ollaan tehty nyt muutamana solukertana harjoite, että pitää kertoa itsestään toisille joku hyvä puoli/piirre. Sanoin viime kerralla, että olen aika tehokas. Tämän tehokkuuden takana on kuitenkin einiinhyvä piirre, en nimittäin oikein siedä laiskuutta. Ja määrittelen laiskuuden aika herkästi, mikä ei ole ollenkaan hyvä. Tämä piirre yhdistettynä ympäröivään hektisyyteen ei välttämäti ole mikään maailman fiksuin juttu. Nyt kun unikaan ei ole sitä maailman palauttavinta sorttia, on äärimmäisen tärkeä ottaa niitä lepohetkiä. Etsiä keinoja, mitkä mut pysäyttää ja rentouttaa. En edelleenkään kutsu ketään alkamaan sohvaperunaksi, monesti huonon yön pelastaa juurikin liikunta ja raikas ulkoilma. Mutta ei tästä elämästä silti kannata mitään todo- listaa tehdä tai määrittää standardeja, mitä tulee täydellisenä vapaapäivänä olla tehtynä. Tämäkin on mulla sellanen sorespot. Katson IG:stä monesti täydellisiä aamupaloja (kuka esim. oikeesti leipoo sämpylät aamupalaksi?Siis aamulla, ennenkun muut herää? Ja mä oon vielä aamuvirkku) täydellisiä metsäretkiä tai kaupunkilounaita. Kyllähän noista monesti yhden saa tehtyä, jos kuitenkin hoitaa kotinsa, pyykkivuorensa, käy lenkillä ja käy seuraavaksi viikoksi kaupassa.
Nykyään kun en enää asu Tampereella, sinne mentäessä on kauheet odotukset että kerkiää käydä kaikissa ihanissa uusissa paikoissa. Viimeksi juuri juostiin sitten kavereiden perässä (suosittelen tässä kyllä aikataulutusta) ja uusissa ruokapaikoissa ja kaupoissa. No mikä siinä viikonlopussa kuitenkin oli parasta. Maailman parannukset siskon kanssa pikkutunneilla keittiönpöydän ääressä tai lazysunday kun ei vielä jaksa lähteä ajamaan takaisin kotiin, ja tuijotellaan yhdessä siskon ja miehen meidän tyttöä ja jutellaan. :D.

Tässä yksi parhaimmista rentoutumistavoista minulle. Olla meren äärellä (mieluiten kyllä veneessä), mutta tämäkin käy. Antaa meri-ilman puhaltaa mieli tyhjäksi.

Kun vaan osaisi itse alkaa toteuttamaan tätä eisuorittavaa elämää :D

Haluaako ihmiset oikeesti pahaa?

Tämän pikku nyytin myötä oon huomanut tällaisen todella ihmeellisen piirteen ihmisissä. Se alkoi jo raskausaikana. Se oli jo etukäteen tiedossa, että neuvoja satelee, mutta suurin osa tekee sen hyvyydestään ja haluaa oikeasti auttaa. Se mitä en ymmärrä, on lause joka alkaa 'odotas vaan'. Jo raskauden alussa ihmiset kyselivät aivan hassuja, että nooo tuntuuko jo supistuksia? Siis kolmannella kuulla, jos tuntuis niin sehän olis ihan kamalaa ja vauva voisi syntyä etuajassa. Kyllä olin onnellinen,  että mua supisti vasta sairaalssa kun lapsi syntyi. Niinkun sen kuuluukin mennä.

Kaikista elävimmin jäi mieleen, kun yksi sanoi että odota vaan niitä liitoskipuja. Raskaus ei olllut edennyt edes puoleen väliin, kun jo tällaisella peloteltiin. Muistan silloin niin äimistyneeni siitä, etten saanut mitään sanottua. En ymmärrä mitä sillä halutaan saada aikaan? Pelkoa ja jännitystä? Sitä ainakin minun kohdallani tapahtui. Sitten kun niitä kuuluisia liitoskipuja ei ikinä tullut, teki mieli soittaa sille kaverille ja sanoa että no kiitos tästäkin turhasta stressistä. Noh, minunhan ongelma se oli, kerta aloin jännittään. Mitäs annan ihmisten sanojen vaikuttaa.

Samaa tapahtuu nyt lapsen kanssa. Aivan jatkuvasti 'pitää odottaa' sitä seuraavaa kauheeta kehitysvaihetta. Nää tilanteet eli kommentit tulee aina niin yllättäen, että jään aina ihan nallikalliolle, kun en voi uskoa sitä mitä ihmiset oikeesti sanoo. Kävin tässä työpaikallani, ja kysyttäessä kerroin että olemme selvinneet ainakin tästä ensimmäisestä vauvakuukaudesta aika ok:sti. Lapsi ei ole ainakaan koliikkivauva ja vaikuttaa muutenkin aika lunkilta tyypiltä. Siihenkin piti kommentoida, että niin no odota sitten kun se on vanhempi, varmasti sitten kostautuu tämä 'helpous'. Sanonpa vaan, että MITÄÄH!? Miksi sitä pitää odottaa? Onko se oikeesti niin kamalaa jos kaikki on hyvin?

Jos olisin yhtään rohkeampi, mä kysyisin että miksi pitää odottaa?

 Onhan tässä paljon hyviäkin puolia :D. Mua vaan aidosti kiinnostaa, että eikö ihmiset ymmärrä kuinka negatiivinen lähestysmistapa tuo on. Vai ollaanko me suomalaiset oikeesti super katellista/negatiivistä porukkaa.
Meillä on ollut mieheni kanssa opetelemista, kun hän on ajattelut olevansa tosi suora ja lähtöisin välittömästä ja rehellisestä ympristöstä. No kyllä hän sitä onkin, mutta ollaan huomattu kuinka hän ei ole tottunut sanomaan niitä positiivisiä asioita ääneen. Ollaan sitä kautta tietysti peilattu omia opittuja tapojamme, ja onhan se ehkä vaikeampaa. Ja toinen puoli on, että toisille on kauhean vaikea vastaanottaa esim. kehuja. Mutta on se sairaan tärkeää. Meillä oli tässä viime viikolla solussa haaste, kertoa itsestä jokin positiivinen asia. Ei mikään, osaan juosta homma, vaan aito taito tai luonteenpiirre. No siinä oli meillä vähän haastetta :D.

On super tärkeää osata ajatella itsestään realistisesti, hyvät ja huonot puolet. On myös super tärkeää nähdä toisessa hyvää. Ja on taito tsempata sitä vierellä kulkijaa, nostaa esiin onnistumisia, taitoja ja lietsoa positiivistä energiaa. Kuka tahansa osaa sanoa pahasti, mollata ja väheksyä, mutta mitä sekään ketään hyödyttää. Joskus on hyvä miettiä, että mitä minä suustani jatkuvasti päästänkään. Olen sataprosenttisen vakuuttunut, että olit sitten umpi pohjalainen, pirkanmaalainen tai kateellinen satakuntalainen aivan jokainen tykkää kuulla, että 'olet hyvä äiti tai hienosti onnisuit tuossa tai oletpa upen näköinen' tms., olit siihen kasvanut tai et.

   Kuvituskuvina meidän onnellinen pikku Tirri, joka ei ole onneksi perinyt äitinsä negatiivistä         luonneta. :D Ollaan hei onnellisia siitä mitä meillä on. Ja otetaaan haasteena kehittyä ja hankkia vaikka sitä kautta sitä mitä naapurillakin on.

Hetkiä

- Takaterassilla  auringon paisteessa istutut hetket, kirjaa lukien kun vastaleikatun nurmikon haju leijailee hajunystyröihin. Miks se tuoksuukin niin hyvälle. Ja aiheuttaa kauheen talokaipuun.

- Extempore päiväreissut, esimerkiksi Raumalle shoppaileen, mistä ei ikinä shoppailla mitään, mutta kauheella innolla aina lähdetään




- Mielenkiintoiset kirjat. Mikä rentoutuminen!

- Tämän kesän kohokohta oli ehdottomasti, kun pääsin kuuntelemaan mun lempibändiä Porin Jazzeille. Bo Kapsers Orkesteria, AIJETTTT oli mahtavaa! Etukäteen jo voivottelin, että sen kerran kun tässä kaupungissa tapahtuu jotain, mä oon synnärillä. Mutta ei! Lapsi tuntee äitinsä, ja jostain ihmeen syystä kun tämä ei halua syntyä  mä pääsin kuin pääsinkin keikalle. Ja vielä parhaassa seurassa kun mun sisko tuli extempore Tampereelta kuunteleen myös myöhemmin illalla soittavaa Sealia. Oli sitten mahtavaa piknikkailla ja sain ruksitettua yhden to do:n bucket listiltä.

- Yllättävät vierailut. Meillä käy normaalistikin paljon vieraita, mikä on ihanaa, mutta se vaan aina ilahduttaa kun jotkut soittaa ja tulee yllättäen meitä piristämään. Niinkun siis kauempaakin. Ollaan saatu niin mun sukulaisia kun Akinkin vierailulle meille ja nautittu yhdessäolosta. Vaikka ajatellaan että meidän paikka on nyt asua täälä, on se silti harmillista olla erossa perheistä. Vierailuvastuu on myös aikalailla meillä, joten ainakun saamme meidän kotiin perhettä kylään on se ilonpäivä.

Vielä aion nauttia kesäsaunasta ja uimisesta. Ollaan harkittu että ostettaisiin uuden veneen tilalle mökki, mutta se onkin sitten jo vaikeampi yhtälö. Aiomme käydä vähän (vuokra)mökkeilemässä. Leipoa mansikkakakkua. Muistan, kun ensimmäisen kerran anoppilassa nousi mansikat ja anoppini kysyi että mitäs näistä tehtäisiin (tai ehtikö edes kysymään) kun minä jo pompin tasajalkaa että jes nyt leivotaan mansikkakakku. Anoppini ei meinannut naurulta saada henkeä kun olin niin intoa pinkeenä. Kesään vaan kuuluu mansikkakakku.
Aion käydä Metsolan Erkin kahvilassa Kallossa ja tehdä tarjouksen yhdestä talosta. Ja pitäisi kai tämä lapsikin synnyttää.

Kesäreissuja

Nyt on ollut ihania aikoja viime päivinä. Olen siis lomalla. Miten vaikea tuollaistakin asiaa on sisäistää. Olen ottanut oikein asiakseni ymmärtää, että iisisti ottaminen on ihan okei eikä yhtälömerkki laiskottelulle ;). Ollaan tehty suurempia ja pienempiä reissuja, ja on tehnyt kyllä hyvää.

Hyppäsin kaverini auton kyytiin, kun miehet lähtivät meritse siirtäämään heidän venettään Turkuun. Meri on aina meri, mutta kyllä mielestäni Aurajoki ja Turku on vaan niin kauniita. Kesällä kaikki Suomen kaupungit ovat niin houkuttelevia.

Kaverini tuossa naureskeli (ihan hyväntahtoisesti), että olen menossa viimesillään raskaanakin enemmän kun keskiverto ihminen. 

Olen kuullut elämässäni todella 'mairittelevia' määritteitä itsestäni kuten ylienerginen, ylisosiaalinen tai ylitunteellinen. Niinkuin nyt olisi olemassa joku normi, joka määrittää keskirajan ja minä olen yläkäyrällä. Hyi, mikä ajattelutapa. 

Rupesin tätä oikein pohtimaan, kun mielestäni olen ottanut iisisti. Olen kokenut itseni väsyneeksi ja esimerkiksi lukenut kahdeksan kirjaa (yhdeksäs menossa) tässä lomani aikana. Enhän ole voinut olla ottamatta iisisti kerta saldoa on tämänkin verran kertynyt, plus yksi katsottu televisiosarja. Kysyin mieheltänikin, että eikö hän kuitenkin ole nähnyt minua ihan väsyneenäkin, että olenhan ottanut iisisti, miksi ihmiset luulevat, että olen niin jotenkin poikkeuksellinen? (Kyllähän minä tosi hyvin voin, että miksi minä koko päivää missään sohvalla makaisinkaan?) 

Mieheni tokaisi siihen, että no samasta syystä kun ihmiset pitävät häntä kauhean puheliaana. Ihan lähipiirissäkin ihmiset luulevat, että mieheni on perusluonteeltaan tosi puhelias. Tämä saa aina vereni kiehumaan :D. 

Hän monessa tilanteessa tsemppaa ja menee omalle epämukavuusalueelleen, ottaa kontaktia ihmisiin ja kyselee esimerkiksi kuulumisia ihan vain siksi, että se kuuluu hyviin tapoihin ja on kohteliasta. Vaikka hän on erakompi luonteeltaan ja nauttii seurata sivusta ison porukan menoa, niin antaako se oikeuden mullitella nurkassa ja odottaa että häntä lähestytään, häneltä kysellään kuulumisia ja toiset näkevät vaivan keskustelun avaamiseksi ja eteenpäinviemiseksi? Mikäli ihminen haluaa kehittää omia käytöstapojaan tai on taitava useiden 'roolien' vuoksi niin määrittääkö vain se yksi näkyvä puoli ihmisen? Onko ihmiset todella niin laiskoja, ettei viititä tutustua läheiseen kunnolla? Onhan se totta, että esimerkiksi minä olen seurallinen luonne ja jos olen vaikka kaksi päivää kotona siivonnut ja ollut yksin omien ajatusteni kanssa niin mieleni tekee lähteä vaikka lounaalle ystävän kanssa. Mutta tekeekö se minusta jotenkin yli-innokkaan tai yliseurallisen, jos olen vaikka koko loppupäivän taas yksin omien ajatusteni kanssa? On totta, että toiset ovat kokonaisen viikon vaikka vain omien lastensa kanssa kotona, eivätkä kaipaa siihen mitään seuraa tai sosiaalisuutta lisäksi. Ja se on aivan fine, miksei olisi. Mistä minä sitten saan yli sanan kaikkien minua kuvaavien adjektiivien eteen? Aki voisi olla mielellään viikon yksin teltassa Lapissa ja nauttia joka hetkestä, minulta kyllä lähtisi järki :D. Ja edelleen sellaisia ihmisiä on paljon, ketkä tulevat johonkin porukkatapaamiseen ja eivät tee elettäkään minkään keskustelun avaamiseksi, tapaamme monia ihmisiä usein ketkä eivät esimerkiksi ikinä ole kysynyt että mitä sinulle kuuluu. Toiset eivät edes yritä keskustella jostain asiasta mikä ei häntä  kiinnosta, vaikka toinen kuinka yrittäisi. Tällaisia me olemme, erilaisia. Mutta se mikä siinä harmittaa, on se, että jos joku opettelee, ylittää omat taitonsa, niin miksi se määritetään sen jäävuoren huipun takia. Onko ihmiset niin kiinnostuneita itsestään ja keskittyvät siihen että miten minut nähdään, sovinko porukkaan, nauretaanko minulle tms. ettei muisteta keskittyä kohtaamaan sitä toista ihmistä aidosti? Vai ovatko ihmiset yleisesti vaan tunneälyltään tai sosiaalisilta lahjoiltaan niin köyhiä, ettei osata? 

No tässä meni nyt puurot ja vellit sekaisin. Tokikaan tämä ystäväni ei tarkoittanut minua yli-innokkaaksi, mutta saipahan aikaan ihan hyvän pohdinnan. 

Naantali on edelleen aina vaan yksi suosikkikaupungeistani Suomessa. Tässä on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni kaupunki voi olla aktiivinen ja kaunis kesäkaupunki. Pori saisi ottaa tästä yrittämisestä, idyllistä ja mahdollisuuksien käyttämisestä mallia. Toki tätä ei voi täälä kenellekkään sanoa, koska nousee vain niin kova puolustus ja vastarinta esteeksi. Tai sitten ei vain olla tavattu tarpeeksi tasapainoisia, yrittäjähenkisiä kavereita ketkä pystyisivät näkemään oman kotikaupunkinsa objetiivisesti ja ryhtyisivät toimeen. Hahaa!

  

Merikarvia on yllättänyt minut positiivisesti. Tämäkin ihanan rauhallinen iltahetki on yhdestä niemen kärjestä, mihin ajattelimme mennä mökkeilemään. 

Nyt lähdemme yli-innokkaasti lauantailounaalle puheliaan mieheni kanssa ;). 

#gonesailing

Aijai! Koko päivä vesillä, omalla veneellä. On se vaan todella hienoa! Meri tuoksuu niin ihanalle ja vaikka meidän vene on super pieni ja päiväkin oli aika kylmä, niin silti purjehtiminen on edelleen yksi rentouttavimpia asioita minulle.

   Kuvassa kello lähenee 10:tä illalla ja silti edelleen noin mahtava auringonpaiste.


Monesti mietitään muuttoa pois meren läheisyydestä ja aina mietin, että mitenhän sitä oikeesti selviäisi :D.  Mehän emme ole edes pitkään purjehtineet, mutta meren läheisyys jo itsessään on niin rauhottavaa. Täälä on kuitenkin aina olemassa se mahdollisuus päästä pois, merelle.

Muistan viime kesältäkin aivan parhaan päivän, kun oltiin Kylmäpihlajan majakkasaarella yötä. Oli aivan täydellistä. Aurinkoinen ja kuuma päivä, tuuletin kaikki petivaatteet auringossa ja 'siivosin' veneen.  Käytiin saunasssa ja grillattiin meren rannassa kunnon pihvit. Mentiin toiselle puolen saarta notskipaikalle paistamaan muurinpohjaletut ja sieläpä sattui olemaan muitakin veneilijöitä. Vietettiin iltaa yhdessä ja nautittiin suurella N:llä. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saunan jälkeen syöt hyvän illallisen, vietät aikaa uusien tuttavuuksien kanssa, tukka tuoksuu savulle ja kömmit omaan veneeseen nukkumaan.

Laitakarin satama on yksi kauneimpia paikkoja täälä Satakunnassa.
Yleisesti äälä tunnetustikaan ei ole samanlaista idylliä, kuin esimerkiksi Turun Saaristossa. Ehkä täälä ei olla osattu niin hyvin hyödyntää ympäröiviä mahdollisuuksia. Varmasti juuri siksi tällaisten aarteiden löytäminen on niin huippua. Oikeastaan mikään ei ole niin tunnelmallista, kun saunan jälkeen lähteä kohti kotisatamaaa ja auringon laskiessa tyhjentää venettä ja nauttia tyvenestä merestä. Tällaisten päivien jälkeen nukkuu tällainen 'surkeinnukkujakin' ihan hyvin.

Aurinkoa lasissa

Ensimmäinen aamu ns. lomalaisena omassa kodissa. Pyörätin sen kunniaksi aivan täydellisen aamupalamehun sekä välipalasmoothien. Aurinko helli ainakin mun mieltä, joskaan ei niinkään kroppaa :D

Meidän takaterassi on aivan mun happyplace. Aamusella on ihana istuskella ja juoda aamukahvit kun katosta on vielä varjoa kasvoille, mutta varpaat saa lämmetä auringossa. Uudella mehulingolla sain sellasen vitamiiniherkkupommimehun, että ei tarvii mitään purkkivitskuja enää ottaa.

Mehuun laitoin appelsiiniä, kurkkua, limeä, sitruunaa, lehtikaalia, tomaattia sekä porkkanaa ja omenaa. Suosittelen kaikille. Niin terveellistä ja vielä se maku, nam!

 Välipalaksi kaipaan jotain raikasta ja tuoretta. Mähän voisin siis elää vesimelonilla :D Mutta josko vähän vaihtelua kuitenkin näihin aterioihin. Teen paljon smoothieta, usein aika samanlaisia. Mutta nyt oon jäänyt aivan koukkuun tähän uuteen, mutta niiiiiiiin perusohjeeseen. Alprolla on niin hyvä GO on- rahka (joskin kallis), mutta siis kaurapohjainen. Laitan jäisiä mansikoita, rahkaa ja kunnon nipun tuoretta minttua ja avot. Ei voisi olla parempaa. Tänään puristin limen mehuakin sekaan, mikä on myös yksi mun lempi mauista. Toimii!!

                                                         Aurinkoista maanantaita kaikille!

Valintoja

Ollaan kauheasti viime aikoina puhuttu valinnoista , ns. suuressa mittakaavassa. Ostaako talo, minne muuttaa, mitä tehdä työkseen? Tällasia helppoja ajatuksia :D Havahduin kuitenkin kaupassa miettimään valintoja myös pienemmässä määrin, tai niiden vaikutusta tarkemminkin.

Tilannehan on se, että paino nousee vaikka kynsiä söisin tai päälläni seisoisin.
Lähdin sitten töistä yksi päivä hakemaan lounasta ja  'jotain piristystä', kun jaksamisen kanssa ollut vähän haasteita. Ruoka oli helppo nakki, kun valintoja ei kauheasti ole :D. Mutta halusin sitten jälkiruoan ja otin siitä vesimelonin palasen mukaani. Sitä punnitessa meinasi leuka tippua rintaan, kun pala maksoi melkein kolme euroa. Pistin vesimelonin kiltisti takaisin hyllyyn ja rupesin vaeltelemaan pitkin kauppaa, että no mitä sitten. Hirveästi tällaisia päiviä ei ole viime aikoina ollut, mutta tuolloin olisin voinut ostaa kaikki maailman croissut ja berliinin munkit kaupasta tyhjäksi. Kassoille asti pääsin sitten tyhjin käsin ja ajattelin että möhkörulla, kun 'jotain' lähdin kuitenkin hakemaan. Ostin siitä sitten karkkipussin. Kyllä. Hedelmäkarkkipussin. Minä, joka en edes tykkää karkista. No, työkaverithan ne karkit söi ja mun 'piristys' jäi edelleen sinne kauppaan. Se miksi mä tätä oikein rupesin miettimään, oli se, että se karkkipussi maksoi jonkun 50 senttiä vaille kolme euroa. Minkä ihmeen takia mä maksan karkkipussista, jota en halua tai josta en edes tykkää 2,5 euroa, mutta vesimeloni joka on mun herkkua ja myös aika kevyt välipala, jää hyllyyn?

Minä, joka olen elämäni kamppaillut painoni ja ulkonäköni kanssa uskon siihen, että juuri näillä pienillä valinnoilla on suurin merkitys arjessa. En usko pikadieeetteihin tai dieetteihin muutenkaan. Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana, on ollut entistä tärkeämpää syödä super terveellisesti. Miten aivot silti prosessoi tollasissa tilanteissa jonkun 'hyvän' tuotteen liian kalliiksi? Vaikka jos jälkikäteen rupean asiaa pohtimaan, niin tuohonhan juuri haluan elämässäni rahaa laittaa ja panostaa. Hyvään oloon, tai kevyeen oloon, terveeseen vatsaan, tasaiseen verensokeriin ja hyvinvoivaan elimistöön.

Valintoja valintoja. Oon ratkaissut tänkin asian ihan sellasella yksinkertaisella ratkaisulla. Palkkaan itselleni hovikokin. Voi kunpa maailma olisi hyvä paikka missä ei olisi ruoka-aineallergioita ja ylipainoa olemassakaan :D. Pakko muuten mainostaa. Salaatissa on kaura-cremefraichesta tehtyä salaatinkastiketta. On muuten mahtavaa löytää tällaisia vaihtoehtoja, mistä ei tule vatsa kipeäksi mutta maistuu hyvälle. Sekin on nimittäin aika harvinaista. Ja tämäkin mahtava tuote maksaa ainakin kolme kertaa enemmän kuin normaali. Eli en mainostakaan :D

Voihan Blogi

Aloitin kirjoittaa blogia ja ehdin saada ehkä juuri neljä tekstiä valmiiksi, kun meidän elämää kohtasi suuret uutiset. En halunnut kirjoittaa asiasta sosiaaliseen mediaan, enkä halua varmaan vieläkään, mutta mikäli aion joskus jatkaa tätä harrastustani on tästä asiasta päästävä eteenpäin. Tästä on jo 7,5kk, apua! Tiedän ajan niin tarkkaan, koska kaiken kaikkiaan 9kk pitäisi kokonaisuudessaan odottaa.

Pienen prinsessan tulisi suunnitellusti tulla mullistamaan maailmamme heinäkuun alkupuolella.

Mikäli yhtään tätä pientä energiapakkausta tunnen, hän tulee tähän maailmaan juuri omalla ajallaan ja voi hyvinkin olla pikku prinssi.
Kyllä on joutunut muutamat ajatukset käymään läpi tämän prosessin aikana, eikä kyyneliltäkään ole säästytty.

Mietimme mieheni kanssa, kuinka elämämme on hyvää juuri sellaisenaan kun se silloin viime kesänä oli, mutta että jotain sitä elämäänsä kuitenkin kaipaa (emme kuitenkaan mitään tyhjiötä ole lapsella täyttämässä). Tai sanotaan niin, että olimme todella tyytyväisiä vakitöihimme, seurakuntakuvioihin ja ystäviimme, mutta pelkästään ne asiat ja kaksisteen eläminen ei tehnyt meitä täysin onnellisiksi. Nyt saamme vahvistusta tähän pieneen perheeseen.


Muistan äitini sanat, kun joskus teini-ikäisenä tai ehkä uudestaan vanhempanakin tuskailin, että minusta on unohtunut se äitigeeni. En ole koskaan kokenut mitään vauvakuumetta tai ajatellut itseäni äitityyppinä tai itseasiassa edes haaveillut koko asiasta. Äitini tyynnytteli minua, että siinä ei ole mitään väärää, vaan kun aika on oikea se vaan ns. kuuluu elämään. Olet rakastamasi miehen kanssa ja tietyn ajan jälkeen haluatte yhdessä perustaa perheen. Ja niin se juuri menikin.
En ole vieläkään mikään äiti-ihminen, vaan olen juuri se joka olen aina ollut. Olen saanut parhaan mahdollisen aviomiehen, enkä voisi kuvitella ketään parempaa lapseni isäksi.

Empatiaa ?!

Joulut on lusittu tältä erää. Tänä vuonna oli vähän erilainen joulu, kun vietimme sitä anoppilassa, mutta kivaa oli. Nyt on onneksi sateiden jälkeen ollut niiin ihania kelejä, kun on ollut kunnolla pakkasta ja lunta sekä on päässyt hiihtämään.

Aki- raukalla on naamakin aivan turvoksissa pakkasesta.

Olen viime aikoina tajunnut sellasen havainnon itsestäni ja omista päättelykyvyistäni, että monesti tulkitsen joidenkin ihmisten käytöstä ensimmäisenä ilkeäksi tai töykeäksi. Harvoin tai oikeastaan ikinä se ei ole ilkeyttä, vaan olen huomannut että monesti hieman sosiaalisesti köyhät ihmiset, jotka kokevat että eivät ehkä osaa reagoida johonkin mitä sanoin, pysyvät hiljaa tai vastaavat  jotain vähän töksäyttämällä. Mua vähän naurattaa tää piirre itsessäni, että miksi sitä ensimmäisenä ajattelee, että mikä mussa on vikana tai siinä mitä sanoin, tai että miksi tuo ihminen on töykeä tai ilkeä minua kohtaan. Muuttaessamme tänne uudelle paikkakunnalle mulla oli suuriakin vaikeuksia jutella uusien ihmisten kanssa. Monesti sanoin jotain ja vastapuoli saattoi pysyä täysin hiljaa. Siinä oli sitten helppoa itselle uskotella, että kyllä sitä oikeasti kiinnosti mitä sanoin.
Ehkä oikeasti sitä ei edes kiinnostanut, ja mä luulin koko ajan ihan väärin :D haha.

Monissa muissakin tilanteissa tämä sama pätee. Muistan kun tutustuttiin yhteen meidän ystäväpariskuntaan ja muutamia kertoja mietin, että mitä olen sille miehelle tehnyt kun se oli niin jölli mua kohtaan. Kysyin Akiltakin joskus, että huomasiko se. Tarpeeksi aikaa yritin tehdä itsestäni mahdollisimman miellyttävän ja olin samaa mieltä kaikista asioista (niinkuin se nyt auttaisi), kunnes rohkaistuin ja kysyin hänen vaimoltaan että mikäköhän sillä miehellä on. Vaimo kertoi miehen olevan vain väsynyt, vuorotöitä kun tekee. Sillähän oli mun kanssa niin mahdottomasti tekemistä :D
Yritän jatkossa pitää mielessä niissä tilanteissa, kun kohtaan vähän epäilyttävää reagointia tai en saa reagointia ollenkaan, että ehkä kyseisellä ihmisellä on jotakin muuta mielessä. Tai sit todella häntä ei vaan kiinnosta mun jutut :D. 

Onko tää vaan niin suomalainen juttu, että heti ensimmäisenä ajatellaan että mitä se nyt musta tollain ajattelee tai mitä mä tein väärin. Ajatteleeko espanjalaiset näin tai jenkit? En usko. Mutta miten sitä sitten muuttaa sitä sisäsyntyistä ajattelumalliaan? Tää on sama juttu vähän kun ton kuningas alkoholin kanssa. Me tiedetään, että ei siinä itse asiassa mitään väärää ole. Suomalaiset on vaan niin pitkään sitä väärinkäyttäneet, että itse asiastakin on tullut väärä. Ympäröivä yhteiskunta kuitenkin vaikuttaa meidän suhtautumiseen asioihin ja suurin osa suomalaisista ajattelee kuitenkin aika samalla lailla? Vai ajatteleeko? Ja miten sitä sitten yksilönä muuttuu tai muuttaa omaa ajattelumalliaan? Onko se sitten kuitenkaan kiinni ympäröivistä olosuhteista?