Tuntuu että se onnellisuus on asenteesta kiinni. Joskus siihen asenteeseen voi vaikuttaa ja joskus ei. Kyllä vaikeudet ja haastavat olosuhteet opettaa tosi paljon. En oo osannut aikaisemmin elämässä katsoa taaksepäin ja huomata edistystä tai kehitystä, mutta ehkä se että elää toisen kanssa ja juttelee jatkuvasti asioista ja tietenkin se että toinen näkee aina tilanteen jossain määrin ulkopuolelta helpottaa itselläkin huomioimista. On se yksi motivoivimmista asioista kun huomaa että itsekin pystyy muuttumaan, edes vähän, koska on se tosi vaikeaa.

Nää kaks on kyllä niin ihania!
Musta on ihanaa, että vaikka mä en oo koskaan ollut mikään lapsi-ihminen, voi tämä pieni lapsi tehdä meidät niiiiiin onnelliseksi. Mua ei juuri kiinnosta mitkään neuvolan kasvukäyrät, tai niiden läpikäyminen muiden kanssa tai äitilapsipiirit tai muskarit tai vauvasirkukset. Ja se on musta ihanaa! Vapauttavaa! Me saadaan elää meidän elämää, hömpötellä kaupassa ja tönätä pikkukärryjä :D Lähteä asuntoautolla Pohjanmaalle, reissuun :D. Jatkaa silti elämää vaikka lapsi tuleekin. Käydä ravintoloissa kaksin, tai juoksulenkillä ja saunassa. Musta on ihanaa, että elämä ei loppunutkaan. Sitä ajatellaan ja puhutaan aina, kuinka ne lapset rajottaa. Mutta harvemmin ääneen sanotaan niitä iloja ja mahdollisuuksia. Kuka olisi uskonut, että alan jo illalla nukkumaan mennessä ikävöidä tytärtäni. Tai että tulen onnelliseksi aamuyön heräämisestä, kun saan ottaa lapseni syliin. En todella olisi uskonut, että voisin rakastaa perhettä enää yhtään enempää, mutta se rakkaus vaan kasvaa.

Haluan ottaa missiokseni olla muuttumatta kyyniseksi hiljaisuudeksi. Haluan sanoa ääneen niitä ihaniakin asioita. En edes ymmärrä miksi suomalaisia yhdistää taito nimetä negatiiviset asiat ja tunteet ja sitten ihan kuin niitä positiivisiä asioita ei sitten saisi ollakkaan. Tai niinkuin mieheni on opettanut , 'ne pitää vaan tietää', sanomattakin. Hah mitä kuraa! En usko että kukaan vaimo valitsisi olla kuulematta mieheltään kehuja, veli veljeltään tai tytär isältään. Haluan sanoa ystävääni kauniiksi, vaikka tuntisinkin itseni tyhmäksi sen jälkeen kun ystäväni vaivaantuu. Haluan taistella sitä vastaan, että no on helpompi olla sanomatta. Vaikka tyttäreni näkee silmistäni kuinka kauniina hänet näen, haluan että hän kuulee sen myös korvillaan. Uskon, että tällaisilla asioilla on kauaskantoisia merkityksiä. Jos olet lapsena kuullut olevasi laiska, voi olla että vielä kolmikymppisenä kamppailet sitä sisäistä stigmaa vastaan. Mutta se oliskin sitten jo toinen aihe.

Nyt aamukahvia!<3 p="">

Ai että kelpaa!!!

Lähdettiin koko perheenä lenkille, ulkona on ihana aurinkoinen kevätkeli. Sain luksushemmottelua ja nukuin viime yönä, eli vetäisin sitten lenkkarit jalkaan. Kylläpä kannatti. Oon niin sitä mieltä, että liikunta tuo vain positiivisia juttuja elämään. Huomaan kuinka se vaikuttaa ihan meidän koko perheeseen.
Tietenkään aina se ei ole mahdollista. Väsyneenä (siis ei mikään että nyt vähän haukottaa, vaan uupuneena) esimerkiksi saliurheilu voi olla ihan vaarallistakin. Oon pitkään jo toivonut, että alkaisi ns. normaalielämä ja saataisiin liikuntaa osaksi rutiineja. Vielä sielä ei olla, mutta jokaisesta hetkestä on otettava vaari.

Hyvä ruoka ja liikuntaa ulkoilmassa, siinä kaksi väsymyksen lievittäjää.
Meillä on ollut viime aikoina myös ihan kamalia päiviä. Väsyttää niin, että pitää ottaa seinistä tukea. Väsyneenä olen aivan kammottava ihminen. Puhun ilkeästi ja ihan kaikki on huonosti. Silloin tekee mieli syödä levy suklaata ja kattoa vaikka vain jotain sarjaa. Joskus sekin on ihan ok, mutta ainakin kohdallani siitä tulee entistä surkeampi mieli. Pieni hemmottelu tietenkin kuuluu elämään, mutta kun on valmiiksi väsynyt ja vaatteetkin alkaa kiristämään, tekee mieli kävellä vain kyyryssä ja oma vartalo tuntuu huonolta, sokeriheittelyistä taitaa vain olla enemmän haittaa.
Huomaan olevani parempi vaimo, kun voin kulkea itsevarmasti enkä peitellen vatsamakkaroita. No ei ne nyt sieltä tietenkään yhdellä lenkillä häviä, mutta kyllä kun lihakset (makkaroiden alla) aktivoituu koko olemuksesta tulee ryhdikkäämpi, itseä on helpompi kantaa ja lastakin.

Paljon on asioita, joita joutuu vain hyväksymään tässä elämäntilanteessa. Joudun esimerkiksi nykyään perumaan itselle tärkeitä menoja, ihan vain silkan uupumuksen takia. Olen saattanut sopia menon, jota odotan kun hullu puuroa ja jaksan sen voimalla, jos kuitenkin edeltävä yö onkin huono, voi olla niin että aivan viime tipassa joudun menon perumaan. Tämä on minulle äärimmäisen vastenmielistä, luonteen vastaista sekä noloa.
Liikkuminen menee myös samaan kategoriaan.
Kaikkihan on kuitenkin väliaikaista ja siihen tulee niin suhtautuakin. Hyvät asiat painavat kuitenkin vaakakupissa enemmän.

Arjen piristäjiä on kyllä nämä ruokailut :D. Paljon tehdään kotonakin herkkuruokaa, ja viikonloppuisin syödään ulkona ja säästetään tiskikonetta. Hotelliaamupalat ja sushilounaat, niistä on hyvät viikonloput tehty.

Nyt on todella hyvä mieli - tästä on helppo jatkaa. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä ;)

Itsevarmuus - Friend or a Foe?

Kirjoittelinpa tässä piiitkän sepustuksen viimeksi suurisanaisista ihmisistä ja tietokonetta vaihtaessani olinkin hävittänyt koko kirjoituksen. Ei sillä, että se tietokoneen vaihto nyt siihen oikeasti liittyisi, mutta tiedä mitä nappeja taas oon painellut että onnistuin sen hävittämään. Möh! Harmittelinpa vaan sitä, kuinka oon löytänyt ympäriltäni ihmisiä ketkä suurilla sanoilla ilmaisevat jotain ja sitten ei teot ylläkkään sanojen tasolle. No se oli sinänsä oma aiheensa, liippaa tämäkin nyt hieman ehkä sitäkin.

Tein maidottoman ja gluteenittoman juustokakun. Suosittelen, oli meinaan erinomaista. Niin paljon löytyy nykyään maidottomia vaihtoehtoja, että ei ollut edes vaikeaa. 

Oon monta kertaa elämässäni ollut kohdakkain sen asian kanssa, että ihmiset näkee musta sen kuoren, ja luo sen mukaan kuvansa musta (mikä tietenkin on tosi inhimillistä.) Oon jossain määrin sen tiedostanut, se on mua aina raivostuttanut mutta koska mulla on aina ollut ne läheiset ystävät,  jotka mut on tunteneet niin en ole antanut asian liikaa häiritä. Nyt, kun selkeästi voimavarat ovat vähäisemmät, huomaan kuinka harmittavaa tämä on. Ymmärrän toki että ihmiset on ihmisiä ja minäkin näin toimin, että jos en ihmistä tunne teen johtopäätökset ensivaikutelmien mukaan. Haluan silti pyrkiä, ihmissuhteen edetessä, muokkaamaan sitä kuvaa mahdollisimman todenmukaiseksi ensivaikutelman vastaisten tilanteiden tapahtuessa. Se mikä mua harmittaa on se jos ihminen on tuntenut mut esimerkiksi vaikka vuoden ja silti olen hänen silmissään itsevarma, energinen ylisosiaalisuus tai jotain muuta yhtä absurdia.

Se mitä myös mietin, että mitä vikaa siinä itsevarmuudessa edes on? Tai eiks itsevarmoilta vaikuttavat ihmiset voi olla herkkiä tai autettavia?

Tuli siis eteen tilanne, että oon varmaan viimeisen puolen vuoden aikana puhunut, että miksiköhän yksi ihminen kohtelee mua jotenkin tosi erilailla kun muita. No päästiinpä siitä sitten keskustelemaan, ja ilmeisesti tämä ihminen odottaa kauheasti multa sitä aloitetta. Mua se suuresti hämmästyttää, koska muille hän on hyvin äidillinen ja hoivaava.

Joskus  mietin, että miksiköhän joku ihminen käyttäytyy niin pidättäytyväisesti mun seurassa, ja hetken asian kanssa oltuani huomaan että jotkut ihmiset esimerkiksi jännittävät mua, toiset odottaa juuri sitä aloitetta multa eikä itse tule esimerkiksi juttelemaan. Mä noin niinkun periaatteen tasolla ymmärrän tämän. Mutta silti samalla en. Nyt esimerkiksi, elämäni raskaimpien kuukausien aikana, raahaudun univajeisena ja itkuisena enkä todellakaan pysty puristamaan itsestäni mitään energistä hymyikonia joka jokaiselta menee kyselemään mitä kuuluu ja kuinka elämä rullaa. Miksi multa evätään tämä tuki sen vuoksi, että vaikutan jotenkin itsevarmalta? Minä olen aivan samanlainen pulliainen kun tasan kaikki muutkin. Mäkin toivon sitä, että multa kysytään, että miten voit ja mitä kuuluu? Teen normaalissa elämässä hirvittämän määrän töitä, että esimerkiksi uusia ihmisiä huomioin, ja menen juttelemaan. Se ei ole mulle mitenkään luontevaa ja minunkin tarvii tikusta keksiä asiaa että juttua tulee. Sitten ihmiset sanovat mulle, että olen ylisosiaalinen jne. Olen huomannut, että on äärimmäisen tärkeää huomioida uudet ihmiset.

Olen kuullut näitä surullisen kuuluisia kommentteja, että alkuun vaikutit niin itsevarmalta mutta kun opin tuntemaan sut ootkin tosi mahtava ihminen. Niin What! Se on melkein sama tilanne, kun joku sanoo että ei sussa näy enää mitään raskauskiloja. Tekee mieli runtata naamaan ja kysyä että aijaa oonko aina näyttänyt näin lihavalta :D painan meinaan 10 kiloa enemmän kun normaalisti :D.
Ihmiset tarkottaa hyvää.
Se siinä harmittaa, että monen kanssa en ystävysty oikeasti koska ihmiset pitää kiinni jostain ihme kuvastaan minkä he on musta luonut ja pahimmassa tapauksessa ajattelee mua jonain alfanaaraana, jolle ei uskalla puhua.

Ihmisten on kauhean vaikea ymmärtää, että vaikka tiedostan itseni ja ympäristöni voin olla hyvinkin epävarma. Mua esimerkiksi luonnehditaan aina positiiviseksi. Oikeastaan satun tuntemaan ehkä yhden negatiivisemmin ajattelevan ihmisen kun itseni :D.
En mäkään tyhmä ole, tottakai ymmärrän että kaikki habitukseni, puheeni ja esimerkiksi puolisoni vaikuttavat ihmisten näkemykseen minusta. Mitä toivoisin olisi se, että ihmiset ei niin rajusti pitäisi siitä yhdestä laatikosta kiinni, että tällainen Marika on.

On tää aika sekavaa aikaa

Ulkona on niin kaunista, että lakaisin lumet yöpaidassa, ihan vaan siks että sinne oli päästävä. Siellä on -10C. Hups!

Mun sisko oli meillä kylässä, ja rentouduin niin että nukuin päiväunet. Se on paljon! Kuinka voi oma sisko olla niin rakas. 

On muuten ihana huomata, kuinka elämässä ihmissuhteet kehittyy. Läheisistä tulee vielä läheisempiä. Toinen siskoni on auttanut ajatuksissani mua tosi paljon viime aikoina. Siitä tulee mahtava olo. Että mun rakas sisko, tulee vieläkin rakkaammaksi ja jotenkin se avun saaminen tuntuu ihan mahtavalta. 

Vietettiin ihanaa joulunaikaa Pyhä-tunturilla, käytiin hissillä siellä aivan laella ihailemassa näkymiä. Suomen luonto on oikein talvisena niin kaunis! 

Niin paljon on tapahtunut. En meinaa perässä pysyä. 

Sellasseen huomion oon tehnyt, että mun mukana elää jatkuva ikävä. 

Mutta myös aika voimakas toivo huomisesta. Se on ollut todella mielenkintoista huomata. Elämä ei ole ollut helpointa viime aikoina. Enkä ole kauhean positiivinen luonne. Yllättävän toiveikkaana kuitenkin suhtaudun huomiseen. 

Kivempia asioita

Monesti sanotaan, että blogeissa ihmiset haluaa vai näyttää siloiteltua pintaa sekä sitä mikä on kaunista ja hienoa. Huomaan, että kyllä niistä vaikeista asioista on vaikeampi kirjoittaa. Tai päivinä kun tekisi mieli vaan itkeä ja soittaa joku tuomaan Yak&Yetiä, ei tule mieleen kirjoittaa yhtään mitään. Tai jos tulee, tekstit olisivat vain täynnä sanoja paska paska paska paska paska :D  Aionkin käyttää tässä postauksessa kuvia hetkistä, jotka on olleet minulle niitä onnellisuuspisaroita.

En yleensä tykkää suklaaleivonnaisista, mutta tämä appelsiininen suklaaunelma viime solussa oli about koko viikon kohokohta. Namm!! 

Meillä on ollut syksylle tiedossa kaksi yökeikkaa, jolloin Aki joutuu olemaan pois. Meidän pikkutirri on vielä niin pieni, että olen kaivannut apuja aina näihin väleihin. No nyt olen sellaiset kaksi viikkoa soittanut ja viestittänyt about koko puhelinluetteloani läpi kysellen kaikilta mahdollisilta ja yrittäen keksiä virkistävää mutta ei taakoittavaa toimintaa viikonlopulle, melkein jo naapurin Eskoltakin :D.  Mun luotot, äiti ja sisko kun eivät kumpikaan päässeet apuihin. No ystävilläni tietenkin on omat menot ja velvoitteet, enkä sano että kukaan haluaisi ilkeyttän minulta apuaan evätä. Tämä on vain niin hassu tilanne, kun asutaan kaukana koko perheestä, ja pienen uuden ihmisen kanssa joutuu väistämättä tilanteisiin että on pyydettävä apua. Äitiltä uskaltaa pyytääkkin, vaikka tiedossa olisi vähän valvomistakin, mutta jo ystävän yöksi pyytäminen onkin vähän vaikeampaa. Jotenkin sitä on niin korkealla mielessä, että ei halua ketään taakottaa tai vaivata.

Jokapäiväinen päiväuneni kohde- kookoscapuccino

Arvostan jokaista ystävääni. Olen jokaisesta äärimmäisen onnellinen.
Yksi ystävistäni sai tänään minut kyyneliin. Minun ei tarvinnut sanoa, kuin että nyt taitaa olla se hetki kun pitäisi pyytää apua. Ja kaikki mitä olin yrittänyt järjestää hoitui. On äärimmäisen mahtavaa, kun on ystävä kenelle voi sanoa ihan yksinkertaisuudessaan että auta. Hän ottaa ohjat käsiin ja ymmärtää tässä tilanteesa tarvitsemani avun.

Se on aika haastavaa, auttaa ja ottaa vastaan apua. Oon miettinyt, että onko mua vaikea auttaa. Mulle monesti sanotaan, että näytän niin kykenevältä. Mikä omaan korvaan on aivan outoa puhetta :D. Ja samaan aikaan huomaan, että mun on tosi vaikea sanoa tarkasti miten mua voi auttaa. Mä jotenkin ajattelen sen niin, että jos pyydän että voisitko tulla nukkumaan meidän sohvalle täksi yöksi ja jos toinen ei sitä haluakkaan niin siitä on tosi vaikea kieltäytyä. Ja mieluummin sitten kärsin kun kysyn. Mikä tietenkin on maailman idiooteinta. Tämä kun on niin uusi elämäntilanne, että sitä itsekin arpoo jokaisessa hetkessä että mikähän tässä tilanteessa auttaisi.

Minun silmäteräni Helsinki-lomalla nauttimassa hotellilakanoista.

Tämän balanssin löytäminen onkin sitten seuraava opettelun kohde. En todella tiedä opinko koskaan.

Apua tarvii, apua pitää osata pyytää, apua haluaa antaa, ja liialllisesta ylpeydestä kärsii kuitenkin vain itse. Huomaa, että suurinta apua meille on, kun pääsee valmiiseen pöytään tai kun olen yksin että joku nukkuu meillä henkisenä tukena. Yllättävän pieniin asiohin se sitten kulminoituukin.
Olen niin todella kiitollinen niistä kaikista rakkauden teoista, mitä ollaan saatu kokea viimeisten neljän kuukauden aikana. Oltiin tultu juuri sairaalasta, ja kaksi ystävääni tuli kylään sellasten ruokahössötysten kanssa että oksat pois :D Pyykit viikattiin ja laitettiin kaappiin ja tiskikone tyhjennettiin ja mä vaan istuin kahvikuppi kädessä sohvalla. Siinä sai meikäpoika opetella nauttiin ja ottaan vastaan.  Tai kun Linnea täytti 1kk, olimme viettämässä kesäpäivää häissä ja illalla palasimme kotiin ja ovenkahvassa roikkui Linnealle synttärilahja ja meille aikuisille Arnoldsin Donitsit. Muistan tuonkin niin elävästi, koska itku pääsi kun silloin alkoi tuntumaan että hei me selvitään tästä. Voisin koko postauksen kirjoittaa täyteen kaikkia tällaisia tekoja mistä ollaan saatu rikastua, niin paljon rakkautta on ympärillämme. (Äitini leipoi mulle korvapuusteja pakkaseen vieraille tarjottavaksi, jotka söinkin itse NAMS!)

Kiitos siis teille, mun rakkaille, avusta ja olemassaolosta. Eihän me selvittäisi tästä yksin. Kukaan. Nimittäin elämästä. <3 br="">

Olen maailman rikkain

Olen köyhä kuin kirkon rotta, noin niinkun taloudellisesti, mutta siinä asiassa missä eniten arvostan varakkuutta olen äärimmäisen rikas. Nimittäin rakkaissa ihmisissä. 

 Niitä on elämässäni paljon. Enkä vaihtaisi heitä mihinkään. 

Meillä oli viikonloppuna sisarusviikonloppu, joka kulki whatsapryhmässä nimellä sairaansiistitpileet! Eli sain kaksi rakasta siskoani Poriin (kolmas yhtä rakas ei päässyt osallistumaan). Asumme perheeni kanssa kaikki eri paikkakunnilla, joten yhteinen aika on luxusta. Olen tästä veriperheestäni oikein onnellinen, mutta sen lisäksi olen saanut myös uusia sielunsiskojani täydentämään biologista ryhmärämäämme. 

Rakkaat ystäväni järjestivät minulle kesällä mahtavat babyshowerit ja siinä juhinnan ohessa biologiset sekä sielunsiskoni tutustuivat ja tajusimme kuinka samalla aaltopituudella olemme. No siitähän lähti sitten suunnittelu seuraaville bileille. Viikonloppuna sitten paljuiltiin ja syötiin HUH huolella yhdessä. 

On käsittämätöntä kuinka mahtava yhteys meillä on. Muistan kertoneeni, Poriin muuttaessa näistä sielunsiskoistani, että kuinka voi näin nopeasti tutustua ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Silloinen kaverini sitä epäilikin. Mutta kolme vuotta olemme saaneet viettää aikaa yhdessä, nauraa niiin että puntissa lorisee ja itketty pois murheita. 

Yhdistettynä sitten tämä koko poppoo niin olihan se mahtavaa. Vaikkakin lapsellani oli ekaa kertaa hieman lämpöä, josta tietenkin olin huolissani, oli niiiiin mukavaa. Mutta itseasiassa tajusin tämän, että  oikeiden ystävien kanssa ei tarvitse pinnistää hymyä ja olla että joo kaikki on tosi hyvin kun kaikkihan sen näki että mieltäni vaivasi tyttöni terveys. Ilta oli silti äärimmäisen virkistävä. Kiitos siitä vielä kaikille osapuolille <3 br="">

On niin tärkeää hengailla 'omien' ihmisten kanssa. Se ravitsee niin ruumista kuin sieluakin. Sunnutaina käytiin siskoni kanssa mun lempipaikassa. Nimittäin meren äärellä. Teen joka päivä surutyötä, jo ennakkoon, jos joudumme muuttamaan pois rannikolta :p

Mulle elämässä tärkeintä on ihmiset. Joskus loukkaanun ihmisistä, petyn ihmisiin, mutta todella usein voimaannun ihmisistä. Ilman ihmisiä olisin todella apaattinen. Joku juuri kysäisi, että no oletkos saanut ajan kulumaan tai päässyt pois kotoa. Rupesin oikein miettimään, että pitäisi joskus ihan ehkä avata että mitä meillä viikon aikana oikein tapahtuu. Todella paljon ihania ihmisiä on koko ajan läsnä elämässämme. Olen pois töistä nyt, mutta olen ennemminkin kokenut että nyt senkin ajan saan käyttää juuri siihen mihin haluan. Eli ystävien kanssa kahvitteluun :D. 

Tuleva viikko pitääkin sisällään parturia, hierontaa ja hotelliviikonloppua Helsingissä. Jee! En malta odottaa.

Odota vaan 2.

Voi että meinasin sohvalta tippua. Luin ihailemani Hanna G:n blogia, ja siellähän oli teksti melkein samalla otsikolla kuin minulla. Olin täysin tietämätön omaa tekstiä kirjoittaessani, että jo aiemmin oli julkaistu teksti samanlaisin tuntein höystettynä, mutta toki niin paljon taitavammin kirjoitettuna. Hän on niin mahtava ja ihana kirjoittaja, joka oli joutunut myös näiden ihanien 'tsemppikommenttien' kohteeksi esikoistaan odottaessa. Suosittelen kaikkia käymään lukaisemassa hänen tekstejään, niin ovat osuvia ja saavat aina hymyilemään.

Teksti, johon viittaan on luettavissa osoitteessa http://hannag.fi/?s=odota+vaan

Mulla meinasi itku päästä, kun hän kirjoitti että halusi aloittaa aivan erilaisen käytöksen mitä oli saanut osakseen. Alkaa mm. kertomaan uusille odottajille, kuinka lapsi voi nukkua yöt putkeen, syödä hyvin tai että elämästä voi jopa nauttia jne. Minä kun olen kamppailut asian kanssa, että uskaltaako onnestaan kertoa ääneen. Koska katetta en halua osakseni.

Puntaroitiin tuossa taannoin, että onko kateus aina negatiivistä. Luoko kateus aina negatiivisen pilven asianomaisten ylle.

Olen miettinyt, että oonko kauhean kova kun mietin, että onko kateus on vain tietynlaista mielen kehittymättömyyttä? Eikö kateellinen ihminen vain ole oppinut työkaluja pettymysten käsittelyyn, olemaan omasta elämästään tyytyväinen tai hyväksymään mahdollisuuksiensa rajallisuutta? Vai onko kuitenkin niin, että kaikki ovat jossain määrin kateellisia?

Kaikkihan haluaa aina jotain. Ihan sama kuinka rikas rakas ruma tai lahjakas olet, aina on jotain mitä puuttuu. Mutta onko haluaminen ja kateus eri asia?

Löysin tällaisen määrittelyn sanalle kateus. Kateus on mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on.


Jos kaikki ovat kateellisia, kukaan ei halua toiselle hyvää? No ei se kai niinkään ole?
Ehkä kateuttakin on eri tasoja. Tai toiset osaa kääntää sen motivaattoriksi ja toiset eivät.

Oli miten oli, meillä on oli aivan huikea viikonloppu. Koen olevani todella rikas omatessani mahtavia siskoja ja ystäviä. Näistä mm. koostui viime viikonlopun huikeus. Siitä lisää ensi postauksessa.