Katselen meidän tyhjää purjesatamaa. Suurin osa veneistä on nostettu talvisäilöön ja poijut on jääneet ainoina mereen. Tyhjä laituri. Siltä mustakin on viime aikoina tuntunut. Tyhjältä.

Olen miettinyt, että onko tämä aikuistumista vai masentumista? ;)

Kaikki on elämässä tosi hyvin, mitään suurempaa valittamista ei ole. Kaikki on vaan aika tasasen harmaata. Tämä tuntuu olevan mulle äärimmäisen epänormaalia. Mä olen yleensä tuntenut kaikki ne sateenkaaren väliväritkin ja siksi eämä on ollutkin aika aika mahtavaa. Eikä elämä nytkään mitään huonoa ole.
Vai onko mulla asiat liian hyvin?

Kyllä se satama sielä kaikessa yksinäisyydessään näytti vähän surulliselta.
On siinä silti jotakin taianomaista, kun luonto alkaa pikkuhiljaa valmistautua talveen ja käpertyä hiljaisuuteen.
Olen aina elänyt voimakkaasti luonnon mukana, mutta enkai mä nyt ala mihinkän talviuneen vaipua?

Olen syönyt poikkeuksellisen kasan vitamiinejä tänä syksynä. Enkä tiedä onko niiden vai mahtavan auringonpaisteen syytä, että en ole kokenut minkäänlaista syysväsymystä.

Tällastako elämän kuitenkin kuuluu olla?
Tasaista ja rauhallista elämää ilman sen suurempia ylä- tai alamäkiä?

Jos saisin valita, ottaisinko täydellisen aurinkoisen kesän ja kaikki muut vuodenajat kaameina vai sadekesän ja uskomattoman syksyn ja talven? En osaa päättää. Niinkun en osaisi päättää kokisinko kaiken aika tasaisena ja neutraalina vai ilotulitukset ja maailmanloput?

Oi Aurinkoni

Nyt on ollut taas vuorostaan Helsinki viikonloppu. Vasta olin Tampereella nauttimassa syksystä ja ihanasta seurasta. (Eli Nopasta :D)
Joskus se lähteminen on väsyttävää ja ajattelisi työviikon jälkeen, että ottaisi iisisti omalla sohvalla. Mutta kyllä sen vaan huomaa, kun välillä vaihtaa maisemaa niin tuulettuu aivotkin sopivasti.
Olen miettinyt viime aikoina tosi paljon, kuinka rikasta elämää saan elää. En todellakaan puhu mistään raharikkaudesta. Vaan siitä, kuinka mahtavia mahdollisuuksia mulla on nauttia esimerkiksi eri kaupungeista ja elää täyttä elämää erilaisten ystävien kanssa erilaisissa ympyröissä. Halusin tästä kirjoittaa nimenomaan siitä syystä, että kun ensimmäisen kerran tuli puheeksi tänne Helsinkiin lähteminen, mulla lähti aivan järki. Meillä on pariskuntana ollut viime aikoina haasteita aikataulutuksen kanssa. Kummatkin on meneväisiä persoonia ja paljon on mahdollisuuksia mennä, tehdä ja olla monessa mukana. Niiden menojen priorisoiminen, oma jaksaminen ja esimerkiksi se paljon puhuttu laatuaika onkin ollut viime aikoina hieman problemaattista. Nyt on mennyt monta viikonloppua putkeen niin, että on painettu tukkaputkella ja maanantaina on ajattelut että millä energialla sitä pitäisi jaksaa mennä uuteen työviikkoon.

Pienten järjestelyiden ja ennen kaikkea asennemuutoksen kautta tästäkin viikonlopusta on kehkeytymässä taas yksi kultaisimmista. Mietin oikein eilen illalla, kun istuin ystäväni  kanssa Helsingin kattojen yllä, että onhan tämä mahtavaa. Seuraavana aamuna menin yllätystyövuoroon, ja töihin kävellessäni mietin sitäkin, että näinkin arkinen asia kun töihin meneminen toisessa kaupungissa voi luoda niin paljon sisältöä tähän viikonloppuun. Se tuntuu lähes arkiselta, mutta sitten kun kuitenkin oot tavallaan vieraassa (vaikkakin tutustussa) kaupungissa, se luo sopivasti erilaisen näkökulman. Kyllä mä mielelläni olisin vaikka koko lauantaipäivän shoppaillut ja nähnyt kavereita, niinkuin olin suunnitellut, että ihan niin paljon en tästä työnteosta nauti. Mutta kyllä se kirpeä syysaamu torin laidalla tuntui vaan kivalta.

 

Miehelläni on siis paljon viikonloppumenoja, ja on minun itseni valittavissa lähdenkö mukaan vai jäänkö kotiin. Juurikin tästä syystä minun on turha synkistellä, jos itse olen päätöksen suuntaan tai toiseen tehnyt. Välillä ahdistaa elää odotuksien tai sovittujen velvollisuuksien mukaan. Olisi kiva tehdä suunnitelmia sen mukaan mitä haluaisimme tehdä, tai käydä vaikka vanhemmilla kylässä silloin kun siltä tuntuisi (he siis asuvat toisessa kaupungissa, jonka vuoksi vierailuja täytyy etukäteen suunnitella). Minulla ei siis varsinaisesti ole tätä Helsinkiä vastaan mitään, vaan sitä ainaista lähtemistä tai erossa vietettyä viikonloppua. Elämä ei kuitenkaan aina mene juuri niinkuin sitä itse haluaisi ja silloin kysytäänkin sitä asennetta.
Tänäkin viikonloppuna on luvassa mm. vaikka kuinka kivat juhlat Suomen Linnassa. Mitä sitten jos mun on keksittävä itselleni viihdytystä muutamaksi tunniksi tai käydä lounaalla yksin. Saan syödä aamupalani takkatulen ääressä ja mennä vaahtokylpyyn keskipäivällä. Onpa rankkaa.

Halusin tälla kirjoituksella muistuttaa, myös itseäni, näistä asioiden kokosuhteista. Huonomminkin voisi olla. Toki voisi olla paljon paremminkin. Mutta tällasta mun elämä nyt on. Koskaan ei kuitenkaan tiedä mitä tulevaisuudessa tulee eteen ja nyt on nautittava näistä mahdollisuuksista mitä on tarjoutunut.

Rupesi oikein kesken tämän kirjotuksen rasittamaan ne kaikki clicheet, että Life is what you make of it ja Kaikki on Kiinni Asenteesta! Kyllä sellanenkin on ihan puuta heinää, että kaikesta aina selviää vaan oikealla asenteella. Joskus on ihan hyvä olla vihanen ja päästä höyryt ulos ja sanoa ihan ääneen, että ottaa päähän! Jos mä joka viikonloppu olisin yksin kotona, kyllä mä vähän erilaisia kirjotuksia kirjottelisin. On kuitenkin ihan hyvä laittaa asioita oikeisiin kokosuhteisiin, ja tajuta että esimerkiksi käyttäydyin täysin epäoikeudenmukaisesti ja naurettavavasti. No, eteeenpäin pitää kuitenkin mennä ja olla itselleen sekä toiselle armollinen. 
Mahtava viikonloppu tästä taas tuli. Mutta ei se elämä aina mitään ruusuilla tanssimista ole. Vaikka olen niiin innoissani esimerkiksi tästä hotellista ja vaahtokylvystä ja aamupalasta ja vaikka ja mistä niin nekin on kuitenkin vaan asioita. 
Elämässä on yhtälailla hyviä ja huonoja juttuja.


Nautinnollisia syksyhetkiä kaikille, ja toivottavasti saitte kiinni näistä mun bipoläärisistä ajatuksista. Seuraavaksi matkataan Ateneumiin, kuulemma mua nyt sivistetään :D.

Jouluaatto ja Ensilumi

Avasin tänään silmäni noin kello 7:01 ja kysyin samantein Akilta että onko tänään jouluaatto? Olin aivan varma, että yöllä oli satanut ensilumi ja pitäisi lähteä kuusenhakuretkelle. Makasin sielä pimeässä makuuhuoneessa ja pystyin ihan täysin kuvitteleen ja tuntemaan sen jouluaaton.

Mun mielestä tästä huomaa niin sen kuinka tää elämä on ehkä 90 prosenttisesti päästä kiinni. Niin hyvässä kun pahassa. Jotkut arvostelee kuinka joulusta on tullut niin materialistista ja koristekeskeistä (muistan vielä kuinka sukulaiset arvosteli mun joulukuusikäyttäytymistäkin). Eipä ollu lunta, ei edes pakkasta, eikä olla vielä  edes lokakuun puolivälissä. Niin vaan silti elävästi pystyin elämään jouluaattoa mun syksyisessä makuuhuoneessa.

Fiilistelykuva kesän purkkarireisulta. Jos otsikossa mainitaan sana joulu ja on kuitenkin lokakuu ni eiks tarvii viel kuitenkin pitää tasapinoo kesäkuvilla. Vai saaks purkkarikuvia julkasta vielä talvellakin? 

Mua vaan niin valtavasti puhuttelee tää tahdonvoima asia. Mä (näköjään) pystyn luomaan ihan täysin paikasta ja ajasta riippumattoman todellisuuden ja fiilistellä sitä. Miksen mä voisi soveltaa tätä samaa taitoa johonkin negatiiviseen tai vaikeaan asiaan? Mua aina sanotaan voimakkaaksi ihmiseksi, mutta jos mä ite kuvailisin itseäni niin sanoisin, että mulla ei taida olla tahdonvoimaa - juuri nimeksikään. Mä en periaatteen tasolla halua olla se, joka sanoo että emmääää jaksa pyöräillä töihin - todellakin haluan, ihan vaan siksi että se on terveellistä ja siksi etten heti vaan anna periksi. Mutta oikeestihan mä oon just sellanen -periksiantaja-, ja haluan niissä pienissä arjen asioissa ylittää itteeni ja edes yrittää omata jonkin verran tahdonvoimaa. Eikö se juurikin sitä kuitenkin ole? -Yrittämistä.

Tähän on mainittava mun siskosta, josta oon siis niiin ylpeä. Hän on alkanut työstään ihan askel askeleelta, sellasta opittua tapaa, että heti siirtää kaikesta vaikeasta tai asiasta mitä hän ei osaa vastuun miehelleen. Hän on alkanut ottaan asioista selvää ja tietosesti pyrkinyt itse ratkaisemaan tilanteita, ja niissä onnistunutkin. Tällasissa ns. arkisissa pienissä asioissa näyttelee tahdonvoima suurinta roolia. Helppoahan se olis jos kaiken aina osais heti. Mun kohdalla niin ei ainakaan oo, oikeastaan ikinä :D Mä osaan kyllä synkistellä ja valittaa tai käyttää marttyyrikorttia - ihan noin niinkun luonnollisesti. Mutta asiat kuten sitkeys, pitkäjänteisyys tai periksiantamattomuus ei sitten luonnollisesti ookkaan niin helppoja.

Mä aion ainakin yrittää.

Mietinkin, onko ihmisillä kenelle asiat vaan suttaantuu, tahdonvoimaa ollenkaan vai pääseekö ne astetta korkeimpiin tuloksiin? Meneeks se niin, et jos mä pelkään korkeita paikkoja ja ylitän itseni pääsen Eiffel- torniin. Ja jos joku toinen ei pelkää korkeita paikkoja se pääsee Mount Everestille? Vai kehittyyks tahdonvoima voimakkaammaks niille kenen tarvii yrittää enemmän? Vai vaikuttaaks ne yhtään toisiinsa ja on vaan persoonasidonnaista?

Kun Aamukahviin ei ole maitoa on maailmanloppu lähellä

Voisko kirjottaa yhteen tekstiin vaikka kahdeksastatoista eri asiasta :D Tai kai voi kun minunhan blogi tämä on hahaa. Se syy miksi mä tätä olen halunnut kirjoittaa on juurikin päästää ajatuksia ulos aivoistani. Kuitenkin, ajattelen että olisi ihan hyvä kirjoittaa niin, että edes joku pysyisi mukana lukiessaan näitä ajatuksiani. Mutta enhän mä ajattele ikinä vaan yhtä asiaa :D

Ajattelin kirjoittaa tästä mun rakastamastani aamuhetkestä. Kuinka alan jo illalla fiilistellä mun kahvihetkeä. En muuten juuri enää juo kahvia kuin aamuisin.
Aurinko paistaa ja talo on ihan hiljainen. Kahvipannu porisee (Kuulin, muuten että joku oli palauttanut kyseisen pannun kauppaan koska se pitää liian kovaa ääntä). Pakkanen on vielä maassa mutta aamutakin sisällä on lämmin istuskella terasilla ja nauttia kahvista. Mutta sitten puhelin soi ja töissä oli kriisi - eli ei siitäkään mitään pitkää blogitekstiä saa :D

Olen nyt erinäisten vatsavaivojen vuoksi ollut muutaman kuukauden maidottomalla ruokavaliolla. Tähän ryhtymistä miettiessäni suurin huolen aiheeni oli miten pystyn juomaan kahvini ilman maitoa tai erilaisella maidolla. Kokeilinkin kaikkia Alpron eri manteli- ja kauramaitoja makeutettuna ja au naturellina :D Hirveitähän ne oli, ihan sama kuinka terveellisiä. Koska kuitenkin olin vakuuttunut saada vatsani toimimaan ja olin juuri lukenut Suomen Terveyslaitoksen julkaiseman tutkimuksen siitä kuinka aikuisten ei tarvitsisi maitoa juoda laisinkaan kokeilin  ennakkoluulottomasti kaikkia ei niin houkuttavia ja halppisvaihtoehtojakin. And i fell in love. Löysin siis Rainbowlta aivan mielettömän tuotteen. Suomalaisen kauramaidon, joka on btw edullisempi kun laktoositon maitojuoma, ja se on siis niin hyvää. Käytän siis pääasiassa maitoa ainoastaan kahvini kanssa, ja tästä on tullut ihan käsittämätön riippuvuussuhde. Niinkuin aiemmin kirjoitin aloitan jo joskus iltasin odottamaan aamua, että saan juoda jo aamukahvit (okei, odotan sitä aamua kyllä muistakin syistä).
Ja tämä pohjustus alla, kuvitelkaa mikä katastrofi kun aamulla herätessäni jääkaappi aamotti tyhjyyttään mun kauramaidosta. Joku laktoositon maitopurkki sinne oli ilmestynyt, ja yök miltä kahvi maistui sen kanssa. Kauramaito tekee kahvista jotenkin samettisemman makuista ja huomaan selkeän eron vatsassani.

Kyllä tämä on nyt vakavaa ja pysyvää. 

Mennään nostamaan Purkkari talviteloille. Kyllä tulee kova ikävä talven aikana. Liian lyhyeksi jäi tämä purjehduskausi. Jos ensi kesänä meillä olisi jo ismpi vene käytössä, voitaisi siirtää osoite koko kesäksi sinne. Siitä haaveillessa.

Mikä mahtava Syksy

Ulkona alkaa olla jo tosi kylmä. Ah, mä nautin pikku kirpeydestä. Ajatus väistyvästä kesästä tuntuu masentavalta, mutta nyt on paistanut ja ollut niin todella kaunista, että olen aivan häkeltynyt tästä syksystä. Ja jostain syystä toi pikku kirpsakkuus tuntuu ihanalle!

Mulla oli ihan huikea viikonloppu ja juurikin tuo mahtava tulimöllykkä taivalla sai mut niin käsittämättömän iloiseksi. Akilla oli sovittua ohjelmaa Helsingissä ja päätiin hyödyntää mahdollisuuden ja hypätä mukaan kaupunkiviikonloppuun. Ja täydellistähän se oli! Perjantaiaamuna käytiin aikaisin siirtämässä purkkaria myrskyltä suojaan ja en voi sanoin kuvailla kuinka kaunis luonto oikein kirpsakkana syysaamuna meren rannassa oli. Mm. näinä hetkinä sitä toivoo, että osaisi kunnolla käyttää kameraa ja kuvata. Jonnekkin kuvauskurssille kyllä ilmottaudun vielä tässä joskus. 

Mä oon tällainen ruokakulinaristihaaveilijanautiskelija, että taas oli käytävä kaikissa ihanissa paikoissa kokeilemassa. Mm. Bronda oli testattava ja kehut sai kyllä tämä pieni paahdettusienitryffelirisottopallo Nam! Söin muuten ihan ruokaakin, ihan ei tämä ihana pikku pallo riittänyt lounaaksi. Vaikka hyvää olikin :D
Jos jollakulla on hyvä vinkki btw silmäpussien häivyttämiseen niin ääntä kohti kiitos. Ollessani maailman huonoin nukkuja, näytän about aina krapulaiselta. Ja tämä ei ole mielellään jatkuva tahtotila.

Oltiin Kluuvissa Glo- hotellissa, jota voin kyllä lämpimästi suositella, ja jopa kuntosali miellytti vanhaa liikuntakeskuskettua. Siinä oli jotain siinä iltapäivässä. Uskon tietenkin liikunnan jälkeiseen euforiaan, joka varmasti nosti päivän mielialaa, mutta voih kun tuollaiset aurinkopäivät saisi purkkiin. Kävelin yksikseni sileillä kaduilla Espalla ja vaan nautin. Hain supermegakalorimättökahvin Starbuksista ja istuin puolitoistatuntia katselemassa ihmisiä.

Mun uusi rakas Lapuan Kankurin alpakan villahuivikin pääsi kuviin

Shoppailua, lempikauppojen koluamista, täydellistä ruokaa. Mitä sitä voisi tyttö oikeastaan viikonlopulta toivoa? Oli muuten aamiaisellakin oikeaa appelsiinimehua, joka jo pelkästään riittää mulle hyvän hotellin määritelmäksi. En vaan voi käsittää miksi kukaan tarjoaa jotain kamalaa lantrimehua.

Vielä illan viimeiseksi päätettiin mennä nauttimaan kirpeän syysillan kyytipojaksi piparminttuteet Hotel Kämpiin. On muuten ehkä maailman kaikkeuden paras ihmisten katselupaikka.

Aion ihan omaksi kiusakseni nauttia tästä kirpeästä syksystä ja käydä joka ilta ulkona lenkillä. En aio masentua, vaikka kesä päättyy. Kolmen kuukauden päästä alkaa päivät taas pidentyä. Ja eihän se kolme kuukauttaa ole juuri mitään ihmiselämässä. Ehkä vaan ikuisuus. Ja ainahan voi lähteä etelään lomalle lämpimään.