Vietettiin eilen mahtavaa aikaa istumalla ystävien kanssa kahvilassa. Huomasin nauttivani suunnattomasti kiireettömyydestä. Oltiin pohjalle jo käyty syömässä hyvin, jonka vuoksi mihinkään ei ollut mikään pakottava tarve mennä. Istuttiin siinä tovi, ja mielessäni jo moneen kertaan ajattelin että noniin nyt voisi lähteä. Kuitenkin heti perään nousi ajatukset, että no mihin? Mihin tässä pitää lähteä tai mihin on kiire? Meillä oli tosi kivaa, sen vuoksi en ajatellut että pitäisi lähteä, vaan puhtaasta tottumuksesta. Oon niin tottunut jatkuvaan hyppimiseen ja aikataulutukseen. Aikataulutuksessa sinänsä ei ole mitään väärää, ja väitän että tämän taidon vuoksi pystymmekin aika paljon tekemään ja saamaan aikaan vaikkakin pieni elämänmullistaja meille on siunaantunutkin. Mutta kyllä tämä elämä on aivan jatkuvaa hyppäämistä. Sosiaalinen media päivittyy koko ajan ja ollaan nenä puhelimissa kiinni koko ajan tsekkaamassa mitä tapahtuu ja mistä jää paitsi jos ei joka viides sekunti olla painamassa refresh nappulaa. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että tuo lapseni mun ei ole mikään nukkuja päivisin. Kyllä arki vaan on aika hektistä, ihan vaikka vaan ei mitään juuri olisi ohjelmassakaan. Ja meillä kyllä aina on :D. Meidän perheet on ripoteltu ympäri Suomea, ja koko ajan on tunne, että jostain jää sivuun tai paitsi ja ulkopuolelle jos ei ole jossakin paikassa länsä. Joka paikassa ei voi kuitenkaan olla samaan aikaan.

Tämän vuoksi teki todella hyvää lähteä 'ajoissa' kaupungille, olla ilman sen suurempia velvoitteita tai paineita.

Aina sieltä takavasemmalta kuitenkin mieleen hiipii ajatus, että vitsit Aki olis nyt kotona ja mä pääsisin salille. Sitten kauhee morkkis kun ei maksimoi ajankäyttöä. On sellanenkin kaameeta elämää. Mulla on niin suorituskeskeinen elämän asenne, että monesti menen nukkumaan tyytyväisenä vain jos olen saanut tämän ja tämän tehtyä ja tietyt omat standardit on täyttyneet.

Ollaan tehty nyt muutamana solukertana harjoite, että pitää kertoa itsestään toisille joku hyvä puoli/piirre. Sanoin viime kerralla, että olen aika tehokas. Tämän tehokkuuden takana on kuitenkin einiinhyvä piirre, en nimittäin oikein siedä laiskuutta. Ja määrittelen laiskuuden aika herkästi, mikä ei ole ollenkaan hyvä. Tämä piirre yhdistettynä ympäröivään hektisyyteen ei välttämäti ole mikään maailman fiksuin juttu. Nyt kun unikaan ei ole sitä maailman palauttavinta sorttia, on äärimmäisen tärkeä ottaa niitä lepohetkiä. Etsiä keinoja, mitkä mut pysäyttää ja rentouttaa. En edelleenkään kutsu ketään alkamaan sohvaperunaksi, monesti huonon yön pelastaa juurikin liikunta ja raikas ulkoilma. Mutta ei tästä elämästä silti kannata mitään todo- listaa tehdä tai määrittää standardeja, mitä tulee täydellisenä vapaapäivänä olla tehtynä. Tämäkin on mulla sellanen sorespot. Katson IG:stä monesti täydellisiä aamupaloja (kuka esim. oikeesti leipoo sämpylät aamupalaksi?Siis aamulla, ennenkun muut herää? Ja mä oon vielä aamuvirkku) täydellisiä metsäretkiä tai kaupunkilounaita. Kyllähän noista monesti yhden saa tehtyä, jos kuitenkin hoitaa kotinsa, pyykkivuorensa, käy lenkillä ja käy seuraavaksi viikoksi kaupassa.
Nykyään kun en enää asu Tampereella, sinne mentäessä on kauheet odotukset että kerkiää käydä kaikissa ihanissa uusissa paikoissa. Viimeksi juuri juostiin sitten kavereiden perässä (suosittelen tässä kyllä aikataulutusta) ja uusissa ruokapaikoissa ja kaupoissa. No mikä siinä viikonlopussa kuitenkin oli parasta. Maailman parannukset siskon kanssa pikkutunneilla keittiönpöydän ääressä tai lazysunday kun ei vielä jaksa lähteä ajamaan takaisin kotiin, ja tuijotellaan yhdessä siskon ja miehen meidän tyttöä ja jutellaan. :D.

Tässä yksi parhaimmista rentoutumistavoista minulle. Olla meren äärellä (mieluiten kyllä veneessä), mutta tämäkin käy. Antaa meri-ilman puhaltaa mieli tyhjäksi.

Kun vaan osaisi itse alkaa toteuttamaan tätä eisuorittavaa elämää :D

Haluaako ihmiset oikeesti pahaa?

Tämän pikku nyytin myötä oon huomanut tällaisen todella ihmeellisen piirteen ihmisissä. Se alkoi jo raskausaikana. Se oli jo etukäteen tiedossa, että neuvoja satelee, mutta suurin osa tekee sen hyvyydestään ja haluaa oikeasti auttaa. Se mitä en ymmärrä, on lause joka alkaa 'odotas vaan'. Jo raskauden alussa ihmiset kyselivät aivan hassuja, että nooo tuntuuko jo supistuksia? Siis kolmannella kuulla, jos tuntuis niin sehän olis ihan kamalaa ja vauva voisi syntyä etuajassa. Kyllä olin onnellinen,  että mua supisti vasta sairaalssa kun lapsi syntyi. Niinkun sen kuuluukin mennä.

Kaikista elävimmin jäi mieleen, kun yksi sanoi että odota vaan niitä liitoskipuja. Raskaus ei olllut edennyt edes puoleen väliin, kun jo tällaisella peloteltiin. Muistan silloin niin äimistyneeni siitä, etten saanut mitään sanottua. En ymmärrä mitä sillä halutaan saada aikaan? Pelkoa ja jännitystä? Sitä ainakin minun kohdallani tapahtui. Sitten kun niitä kuuluisia liitoskipuja ei ikinä tullut, teki mieli soittaa sille kaverille ja sanoa että no kiitos tästäkin turhasta stressistä. Noh, minunhan ongelma se oli, kerta aloin jännittään. Mitäs annan ihmisten sanojen vaikuttaa.

Samaa tapahtuu nyt lapsen kanssa. Aivan jatkuvasti 'pitää odottaa' sitä seuraavaa kauheeta kehitysvaihetta. Nää tilanteet eli kommentit tulee aina niin yllättäen, että jään aina ihan nallikalliolle, kun en voi uskoa sitä mitä ihmiset oikeesti sanoo. Kävin tässä työpaikallani, ja kysyttäessä kerroin että olemme selvinneet ainakin tästä ensimmäisestä vauvakuukaudesta aika ok:sti. Lapsi ei ole ainakaan koliikkivauva ja vaikuttaa muutenkin aika lunkilta tyypiltä. Siihenkin piti kommentoida, että niin no odota sitten kun se on vanhempi, varmasti sitten kostautuu tämä 'helpous'. Sanonpa vaan, että MITÄÄH!? Miksi sitä pitää odottaa? Onko se oikeesti niin kamalaa jos kaikki on hyvin?

Jos olisin yhtään rohkeampi, mä kysyisin että miksi pitää odottaa?

 Onhan tässä paljon hyviäkin puolia :D. Mua vaan aidosti kiinnostaa, että eikö ihmiset ymmärrä kuinka negatiivinen lähestysmistapa tuo on. Vai ollaanko me suomalaiset oikeesti super katellista/negatiivistä porukkaa.
Meillä on ollut mieheni kanssa opetelemista, kun hän on ajattelut olevansa tosi suora ja lähtöisin välittömästä ja rehellisestä ympristöstä. No kyllä hän sitä onkin, mutta ollaan huomattu kuinka hän ei ole tottunut sanomaan niitä positiivisiä asioita ääneen. Ollaan sitä kautta tietysti peilattu omia opittuja tapojamme, ja onhan se ehkä vaikeampaa. Ja toinen puoli on, että toisille on kauhean vaikea vastaanottaa esim. kehuja. Mutta on se sairaan tärkeää. Meillä oli tässä viime viikolla solussa haaste, kertoa itsestä jokin positiivinen asia. Ei mikään, osaan juosta homma, vaan aito taito tai luonteenpiirre. No siinä oli meillä vähän haastetta :D.

On super tärkeää osata ajatella itsestään realistisesti, hyvät ja huonot puolet. On myös super tärkeää nähdä toisessa hyvää. Ja on taito tsempata sitä vierellä kulkijaa, nostaa esiin onnistumisia, taitoja ja lietsoa positiivistä energiaa. Kuka tahansa osaa sanoa pahasti, mollata ja väheksyä, mutta mitä sekään ketään hyödyttää. Joskus on hyvä miettiä, että mitä minä suustani jatkuvasti päästänkään. Olen sataprosenttisen vakuuttunut, että olit sitten umpi pohjalainen, pirkanmaalainen tai kateellinen satakuntalainen aivan jokainen tykkää kuulla, että 'olet hyvä äiti tai hienosti onnisuit tuossa tai oletpa upen näköinen' tms., olit siihen kasvanut tai et.

   Kuvituskuvina meidän onnellinen pikku Tirri, joka ei ole onneksi perinyt äitinsä negatiivistä         luonneta. :D Ollaan hei onnellisia siitä mitä meillä on. Ja otetaaan haasteena kehittyä ja hankkia vaikka sitä kautta sitä mitä naapurillakin on.