Kesäreissuja

Nyt on ollut ihania aikoja viime päivinä. Olen siis lomalla. Miten vaikea tuollaistakin asiaa on sisäistää. Olen ottanut oikein asiakseni ymmärtää, että iisisti ottaminen on ihan okei eikä yhtälömerkki laiskottelulle ;). Ollaan tehty suurempia ja pienempiä reissuja, ja on tehnyt kyllä hyvää.

Hyppäsin kaverini auton kyytiin, kun miehet lähtivät meritse siirtäämään heidän venettään Turkuun. Meri on aina meri, mutta kyllä mielestäni Aurajoki ja Turku on vaan niin kauniita. Kesällä kaikki Suomen kaupungit ovat niin houkuttelevia.

Kaverini tuossa naureskeli (ihan hyväntahtoisesti), että olen menossa viimesillään raskaanakin enemmän kun keskiverto ihminen. 

Olen kuullut elämässäni todella 'mairittelevia' määritteitä itsestäni kuten ylienerginen, ylisosiaalinen tai ylitunteellinen. Niinkuin nyt olisi olemassa joku normi, joka määrittää keskirajan ja minä olen yläkäyrällä. Hyi, mikä ajattelutapa. 

Rupesin tätä oikein pohtimaan, kun mielestäni olen ottanut iisisti. Olen kokenut itseni väsyneeksi ja esimerkiksi lukenut kahdeksan kirjaa (yhdeksäs menossa) tässä lomani aikana. Enhän ole voinut olla ottamatta iisisti kerta saldoa on tämänkin verran kertynyt, plus yksi katsottu televisiosarja. Kysyin mieheltänikin, että eikö hän kuitenkin ole nähnyt minua ihan väsyneenäkin, että olenhan ottanut iisisti, miksi ihmiset luulevat, että olen niin jotenkin poikkeuksellinen? (Kyllähän minä tosi hyvin voin, että miksi minä koko päivää missään sohvalla makaisinkaan?) 

Mieheni tokaisi siihen, että no samasta syystä kun ihmiset pitävät häntä kauhean puheliaana. Ihan lähipiirissäkin ihmiset luulevat, että mieheni on perusluonteeltaan tosi puhelias. Tämä saa aina vereni kiehumaan :D. 

Hän monessa tilanteessa tsemppaa ja menee omalle epämukavuusalueelleen, ottaa kontaktia ihmisiin ja kyselee esimerkiksi kuulumisia ihan vain siksi, että se kuuluu hyviin tapoihin ja on kohteliasta. Vaikka hän on erakompi luonteeltaan ja nauttii seurata sivusta ison porukan menoa, niin antaako se oikeuden mullitella nurkassa ja odottaa että häntä lähestytään, häneltä kysellään kuulumisia ja toiset näkevät vaivan keskustelun avaamiseksi ja eteenpäinviemiseksi? Mikäli ihminen haluaa kehittää omia käytöstapojaan tai on taitava useiden 'roolien' vuoksi niin määrittääkö vain se yksi näkyvä puoli ihmisen? Onko ihmiset todella niin laiskoja, ettei viititä tutustua läheiseen kunnolla? Onhan se totta, että esimerkiksi minä olen seurallinen luonne ja jos olen vaikka kaksi päivää kotona siivonnut ja ollut yksin omien ajatusteni kanssa niin mieleni tekee lähteä vaikka lounaalle ystävän kanssa. Mutta tekeekö se minusta jotenkin yli-innokkaan tai yliseurallisen, jos olen vaikka koko loppupäivän taas yksin omien ajatusteni kanssa? On totta, että toiset ovat kokonaisen viikon vaikka vain omien lastensa kanssa kotona, eivätkä kaipaa siihen mitään seuraa tai sosiaalisuutta lisäksi. Ja se on aivan fine, miksei olisi. Mistä minä sitten saan yli sanan kaikkien minua kuvaavien adjektiivien eteen? Aki voisi olla mielellään viikon yksin teltassa Lapissa ja nauttia joka hetkestä, minulta kyllä lähtisi järki :D. Ja edelleen sellaisia ihmisiä on paljon, ketkä tulevat johonkin porukkatapaamiseen ja eivät tee elettäkään minkään keskustelun avaamiseksi, tapaamme monia ihmisiä usein ketkä eivät esimerkiksi ikinä ole kysynyt että mitä sinulle kuuluu. Toiset eivät edes yritä keskustella jostain asiasta mikä ei häntä  kiinnosta, vaikka toinen kuinka yrittäisi. Tällaisia me olemme, erilaisia. Mutta se mikä siinä harmittaa, on se, että jos joku opettelee, ylittää omat taitonsa, niin miksi se määritetään sen jäävuoren huipun takia. Onko ihmiset niin kiinnostuneita itsestään ja keskittyvät siihen että miten minut nähdään, sovinko porukkaan, nauretaanko minulle tms. ettei muisteta keskittyä kohtaamaan sitä toista ihmistä aidosti? Vai ovatko ihmiset yleisesti vaan tunneälyltään tai sosiaalisilta lahjoiltaan niin köyhiä, ettei osata? 

No tässä meni nyt puurot ja vellit sekaisin. Tokikaan tämä ystäväni ei tarkoittanut minua yli-innokkaaksi, mutta saipahan aikaan ihan hyvän pohdinnan. 

Naantali on edelleen aina vaan yksi suosikkikaupungeistani Suomessa. Tässä on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni kaupunki voi olla aktiivinen ja kaunis kesäkaupunki. Pori saisi ottaa tästä yrittämisestä, idyllistä ja mahdollisuuksien käyttämisestä mallia. Toki tätä ei voi täälä kenellekkään sanoa, koska nousee vain niin kova puolustus ja vastarinta esteeksi. Tai sitten ei vain olla tavattu tarpeeksi tasapainoisia, yrittäjähenkisiä kavereita ketkä pystyisivät näkemään oman kotikaupunkinsa objetiivisesti ja ryhtyisivät toimeen. Hahaa!

  

Merikarvia on yllättänyt minut positiivisesti. Tämäkin ihanan rauhallinen iltahetki on yhdestä niemen kärjestä, mihin ajattelimme mennä mökkeilemään. 

Nyt lähdemme yli-innokkaasti lauantailounaalle puheliaan mieheni kanssa ;).