Haluaako ihmiset oikeesti pahaa?

Tämän pikku nyytin myötä oon huomanut tällaisen todella ihmeellisen piirteen ihmisissä. Se alkoi jo raskausaikana. Se oli jo etukäteen tiedossa, että neuvoja satelee, mutta suurin osa tekee sen hyvyydestään ja haluaa oikeasti auttaa. Se mitä en ymmärrä, on lause joka alkaa 'odotas vaan'. Jo raskauden alussa ihmiset kyselivät aivan hassuja, että nooo tuntuuko jo supistuksia? Siis kolmannella kuulla, jos tuntuis niin sehän olis ihan kamalaa ja vauva voisi syntyä etuajassa. Kyllä olin onnellinen,  että mua supisti vasta sairaalssa kun lapsi syntyi. Niinkun sen kuuluukin mennä.

Kaikista elävimmin jäi mieleen, kun yksi sanoi että odota vaan niitä liitoskipuja. Raskaus ei olllut edennyt edes puoleen väliin, kun jo tällaisella peloteltiin. Muistan silloin niin äimistyneeni siitä, etten saanut mitään sanottua. En ymmärrä mitä sillä halutaan saada aikaan? Pelkoa ja jännitystä? Sitä ainakin minun kohdallani tapahtui. Sitten kun niitä kuuluisia liitoskipuja ei ikinä tullut, teki mieli soittaa sille kaverille ja sanoa että no kiitos tästäkin turhasta stressistä. Noh, minunhan ongelma se oli, kerta aloin jännittään. Mitäs annan ihmisten sanojen vaikuttaa.

Samaa tapahtuu nyt lapsen kanssa. Aivan jatkuvasti 'pitää odottaa' sitä seuraavaa kauheeta kehitysvaihetta. Nää tilanteet eli kommentit tulee aina niin yllättäen, että jään aina ihan nallikalliolle, kun en voi uskoa sitä mitä ihmiset oikeesti sanoo. Kävin tässä työpaikallani, ja kysyttäessä kerroin että olemme selvinneet ainakin tästä ensimmäisestä vauvakuukaudesta aika ok:sti. Lapsi ei ole ainakaan koliikkivauva ja vaikuttaa muutenkin aika lunkilta tyypiltä. Siihenkin piti kommentoida, että niin no odota sitten kun se on vanhempi, varmasti sitten kostautuu tämä 'helpous'. Sanonpa vaan, että MITÄÄH!? Miksi sitä pitää odottaa? Onko se oikeesti niin kamalaa jos kaikki on hyvin?

Jos olisin yhtään rohkeampi, mä kysyisin että miksi pitää odottaa?

 Onhan tässä paljon hyviäkin puolia :D. Mua vaan aidosti kiinnostaa, että eikö ihmiset ymmärrä kuinka negatiivinen lähestysmistapa tuo on. Vai ollaanko me suomalaiset oikeesti super katellista/negatiivistä porukkaa.
Meillä on ollut mieheni kanssa opetelemista, kun hän on ajattelut olevansa tosi suora ja lähtöisin välittömästä ja rehellisestä ympristöstä. No kyllä hän sitä onkin, mutta ollaan huomattu kuinka hän ei ole tottunut sanomaan niitä positiivisiä asioita ääneen. Ollaan sitä kautta tietysti peilattu omia opittuja tapojamme, ja onhan se ehkä vaikeampaa. Ja toinen puoli on, että toisille on kauhean vaikea vastaanottaa esim. kehuja. Mutta on se sairaan tärkeää. Meillä oli tässä viime viikolla solussa haaste, kertoa itsestä jokin positiivinen asia. Ei mikään, osaan juosta homma, vaan aito taito tai luonteenpiirre. No siinä oli meillä vähän haastetta :D.

On super tärkeää osata ajatella itsestään realistisesti, hyvät ja huonot puolet. On myös super tärkeää nähdä toisessa hyvää. Ja on taito tsempata sitä vierellä kulkijaa, nostaa esiin onnistumisia, taitoja ja lietsoa positiivistä energiaa. Kuka tahansa osaa sanoa pahasti, mollata ja väheksyä, mutta mitä sekään ketään hyödyttää. Joskus on hyvä miettiä, että mitä minä suustani jatkuvasti päästänkään. Olen sataprosenttisen vakuuttunut, että olit sitten umpi pohjalainen, pirkanmaalainen tai kateellinen satakuntalainen aivan jokainen tykkää kuulla, että 'olet hyvä äiti tai hienosti onnisuit tuossa tai oletpa upen näköinen' tms., olit siihen kasvanut tai et.

   Kuvituskuvina meidän onnellinen pikku Tirri, joka ei ole onneksi perinyt äitinsä negatiivistä         luonneta. :D Ollaan hei onnellisia siitä mitä meillä on. Ja otetaaan haasteena kehittyä ja hankkia vaikka sitä kautta sitä mitä naapurillakin on.