Pötkölteltiin rauhassa mun mini-ihmisen kanssa ja join aamukahvia auringonpaisteessa. Itkuhan siinä pääsi.
Meidän kämppä oli kuin hävityksen kauhu viikonlopun jäljiltä, olisi pitänyt pyykätä ja siivota ja ja ja ja ja.
Kuitenkin mä tunsin, että en tarvi yhtään mitään enempää. Kaikki keskeneräsyys, minussa ja asunnossa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on kuitenkin kakkossijalla elämässä.
Ääretön onnellisuus asuu nykyään mun sydämessä. Tässä istun keittiön saarekkeella ja kyyneleet valuu pitkin poskia.
En edes haluaisi kirjottaa tätä. Mutta väistämättä mieleen hiipii taka-alalle ajatus, että onko vääriin olla näin onnellinen? Mitäs jos joku toinen ei ole saanut samaa onnea. Pitäisikö tätä piilotella? Voinko antaa onnellisuudestani muillekin?
Haluan tästä onnellisuudesta nauttia, mutta pitääkö miettiä missä siitä jakaa? Pitää ns. kynttilää vakan alla. Miksi on olemassa se suomalainen sanonta, että kel onni on, se onnen kätkeköön?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti