Katselen meidän tyhjää purjesatamaa. Suurin osa veneistä on nostettu talvisäilöön ja poijut on jääneet ainoina mereen. Tyhjä laituri. Siltä mustakin on viime aikoina tuntunut. Tyhjältä.

Olen miettinyt, että onko tämä aikuistumista vai masentumista? ;)

Kaikki on elämässä tosi hyvin, mitään suurempaa valittamista ei ole. Kaikki on vaan aika tasasen harmaata. Tämä tuntuu olevan mulle äärimmäisen epänormaalia. Mä olen yleensä tuntenut kaikki ne sateenkaaren väliväritkin ja siksi eämä on ollutkin aika aika mahtavaa. Eikä elämä nytkään mitään huonoa ole.
Vai onko mulla asiat liian hyvin?

Kyllä se satama sielä kaikessa yksinäisyydessään näytti vähän surulliselta.
On siinä silti jotakin taianomaista, kun luonto alkaa pikkuhiljaa valmistautua talveen ja käpertyä hiljaisuuteen.
Olen aina elänyt voimakkaasti luonnon mukana, mutta enkai mä nyt ala mihinkän talviuneen vaipua?

Olen syönyt poikkeuksellisen kasan vitamiinejä tänä syksynä. Enkä tiedä onko niiden vai mahtavan auringonpaisteen syytä, että en ole kokenut minkäänlaista syysväsymystä.

Tällastako elämän kuitenkin kuuluu olla?
Tasaista ja rauhallista elämää ilman sen suurempia ylä- tai alamäkiä?

Jos saisin valita, ottaisinko täydellisen aurinkoisen kesän ja kaikki muut vuodenajat kaameina vai sadekesän ja uskomattoman syksyn ja talven? En osaa päättää. Niinkun en osaisi päättää kokisinko kaiken aika tasaisena ja neutraalina vai ilotulitukset ja maailmanloput?